Aloittaessani tätä blogia mietin, miksi raskauteen liittyvistä ajatuksista ja tunnemyllerryksistä ei puhuta muissa blogeissa enemmän. Tuntui, että asia kuitattiin yhdellä postauksella, jos silläkään, vaikka juuri se oli postaus, jonka kommenttiosio oli aivan täynnä samojen ajatusten kanssa painiskelevia naisia. Ajattelin, että tästäpä tulee blogi paikkaamaan tätä aukkoa!

Eipä tullut, mutta nyt ainakin tiedän, miksi aiheesta ei niin paljoa puhuta. (Täysin yksisilmäisesti omasta näkökulmasta tulkittuna) siksi, että raskaus alkaa ajan myötä tuntua niin normaalilta. Tai siis, onhan se ihan hirveän ihmeellinen ja outokin ajatus, että omassa mahassa muksii joku toinen ihminen, jonka kanssa joskus myöhemmin tullaan tappelemaan kotiintuloajoista ja pelaamisesta ja joka joskus myöhemmin alkaa elää aivan omaa elämäänsä (tai kuten tuttu sen ilmaisi: ”Mun sisällä on pallit!”) – mutta se kaikki tuntuu samaan aikaan luonnolliselta ja hyvältä.

Ahdistavista ja vaikeista aiheista on niin paljon helpompi kirjoittaa: miksi ahdistaa, mikä siinä ahdistaa, tarvisiko ahdistaa, mitä tehdä, ettei ahdistaisi, mitä jos ahdistaa silti? Nyt voi lähinnä kirjoittaa, että tuntuu hyvältä. Jännittää, mutta ei juuri pelota. Välillä pelottaakin, mutta ei niin paljon, ettei jaksaisi uskoa, että kaikki menee ihan hyvin ja että me pärjätään kyllä. Ajatukset alkavat koko ajan enemmän pyöriä tulevaisuudessa. Outoa sanoa, mutta kun mietin perhevalmennuksessa esittäytymistä, ei opiskelija tuntunut enää oikealta kuvaukselta. Olen jo indentifioinut tulevaksi äitiysvapailijaksi!

Omaan tulevaisuuteen liittyvää oudoksumista, jonka kuvaamiseen ahdistus tuntuu jo liian vahvalta termiltä, liittyy lähinnä joihinkin käytännön asioihin ja yllättäviin tilanteisiin. Esimerkiksi lastenvaunut olohuoneessa tuntui aluksi aika radikaalilta. Äidiksi kutsumiseen ja mahan silittelyyn en vieläkään ole tottunut, mutta niitä harrastaa onneksi lähinnä toisessa kaupungissa asuva mummi. Ja kuulemma nuo ovat asioita, joihin ei välttämättä totukaan – ainakaan jälkimmäiseen. Lastenvaatteet tuntuvat edelleen ällösöpöiltä, mikä Ilta-Sanomien tietojen mukaan kertoo, etten ole valmis vanhemmaksi, mutta samapa tuo. Alan pikkuhiljaa osata suhtautua kyynistyneellä huumorilla joka puolelta tuputettavaan stereotypiaan Marimekkoon pukeutuvasta lässyttävästä pullantuoksuisesta ihannemammasta. Mies voi sitten söpöstellä ja lässyttää omastakin puolestani.

Ehkä ensimmäisessä raskaudessa kaikki tapahtui liian nopeasti. Näin jälkeenpäin ajatellen olihan viime kevät aika kauheaa aikaa, eikä sellainen määrä ahdistusta nyt tunnu ihan normaalilta, vaikka hormoneilla olisikin ollut osansa asiassa. Ei raskauden kuuluisi olla sellaista, ja kaikki sympatiat niille, joille se on. Kaiken kaikkiaan, meillä menee nyt ehkä paremmin kuin koskaan. Niin yleisesti elämässä kuin parisuhteessakin <3