Ensimmäinen kolmannes jäi jo viikkoja sitten taakse, ja olemme (luojan kiitos!) siirtyneet jo huomattavasti seesteisemmälle toiselle kolmannekselle. Vaikka tiedostan, että postauksistani on viime aikoina tullut ärsyttävän listahenkisiä, ajattelin silti kirjoittaa hieman yhteenvetoa ensimmäisen kolmanneksen kulusta. Ihan vaan, etten unohtaisi, kuinka paljon kivempaa on toisella kolmanneksella!

Viikot 1-4

Eli toisin sanoen yrittäminen. Ensimmäiset neljä viikkoa olivat oikeastaan ihania päiviä, vaikka monet sadattelevatkin, kuinka stressaavaa on odotella päivää, kun tikkuun pissaamisessa olisi mitään järkeä. No, meillähän raskautuminen tapahtui tälläkin kertaa ensimmäisestä kierrosta, mikä saattoi vaikuttaa asiaan… Itselläni ei kuitenkaan ollut epäilystäkään, että nyt oli tärpännyt. Oli hassua, miten sen vain tiesi, vaikka oikeastihan ovulaatiokin oli vasta viikolla kaksi, mistä edelleen meni reilu viikko kiinnittymiseen, joten olisi pitänyt olla suorastaan mahdotonta tietää vielä tuolloin. Ehkä se oli se kuuluisa ”sen vain tiesi”. Viikon neljä (tai laskutavasta riippuen viisi – myöhäisen ovulaation takia laskut heittävät melkein viikolla) alussa teimme positiivisen raskaustestin. Siihen se varmuus sitten oikeastaan päättyikin.

Viikot 5-8

Varsinaiset oireet alkoivat muutamaa viikkoa plussan jälkeen. Sitä ennen oli ollut vain turvotusta ja tiettyä levottomuutta, jotka tunnistin edellisestä raskaudesta. Plussan aikoihin alkoi pahoinvointi, joka alkuun oli vain lievää etomista, mutta ajan myötä muuttui todelliseksi pahaksi oloksi ja johti syömisen ja erityisesti tiettyjen ruokien välttelyyn. (Puuro, jota ennen söimme joka aamu, on edelleen nou nou.) Turvotus paheni koko ajan ja etenkin iltaisin tuntui jopa fyysisenä kipuna. Väsymys iski kunnolla vasta myöhemmin, mutta häiritsi jo tuolloin. Plussan vahvistettua alkaneen raskauden, alkoivat myös pelot – eniten keskenmenoja tapahtuu juuri plussaa seuraavien viikkojen aikana. Tuntui ihan hirveän epäreilulta, että elämän kenties isoimman asian kanssa pitää ensin kuukauden ajan odottaa tietoa, onko mitään edes tapahtumassa ja senkin jälkeen tilanne on aivan auki vielä useamman kuukauden. Lievästi kontrollifriikille tyypille, joka on tottunut työllään saavuttamaan (lähes) kaiken haluamansa tuntui hirveän vaikealta hyväksyä, ettei asioiden kulkuun voi mitenkään vaikuttaa itse.

Viikot 9-12

Viikon yhdeksän alussa oireet loppuivat kuin seinään: paha olo, turvotus, väsymys, kaikki. Loppuviikosta alkoi niukka rusehtava vuoto, joka tietysti pelästytti, mutta ultrassa kaikki vaikutti olevan hyvin. Kätilö sanoi, että oireiden loppuminen jo noilla viikoilla on ihan normaalia ja että tuon tyyppinen vuoto on myös alkuraskaudesta tavallista. Muut oireet pysyivätkin sittemmin poissa, mutta väsymys tuli takaisin kahta kauheampana. Yöunia nukkui helposti kellon ympäri ja päiväunet olivat monena päivänä aivan must. Osittain väsymyksen, osittain ehkä hormonien takia myös mielialojen vaihtelut olivat muutaman viikon aivan hirveitä ja maailmanlopun fiilikset saattoivat iskeä päälle pienimmästäkin asiasta. (Tyyliin: ”ehkä olen ikuisesti näin väsynyt enkä väsyneenä jaksa miehen tapaa haahuta ympäriinsä aina kun pitäisi saada jotain aikaiseksi ja sitten me erotaan enkä yksin kyllä jaksa tän lapsen kanssa enhän mä tätä edes halunnut mitä helvettiä mä teen elämälläni!?” Mikä siis saattoi toistua noin kolme kertaa päivän aikana -en edelleenkään tajua, miten mies jaksoi suhtautua joka kerta yhtä ymmärtäväisesti.) Viikon kaksitoista lopussa verta tuli lisää, tällä kertaa kirkkaanpunaisena ja menkkamaisen runsaana. Vuoto loppui yön aikana, ja seuraavana aamuna oli nt-ultra, jossa kaiken todettiin olevan tälläkin kertaa kunnossa. Vuoto saattoi kuulemma johtua istukan kiinnittymiskohdasta eikä sitä tarvinnut pelätä. Mutta ainahan se pelästyttää, etenkin kun oli vasta alkanut varovaisesti uskoa, että ehkä tällä kertaa kaikki menisi kuten pitääkin.

Meillä jännitystä siis piisasi, välillä vähän liikaakin, ihan toiselle kolmannekselle asti. Etukäteen pelkäsin, että en ehtisi peloiltani käsitellä asiaa yhtään ennen kuin oltaisiin jo liiankin varmoilla viikoilla ja että silloin iskisi taas hirveä ahdistus päälle. Näin jälkikäteen katsottuna sellaista hetkeä ei kuitenkaan koskaan tullut, vaan oli ehkä hyväkin, että ajatusta sai alitajuisesti työstää jo silloin, kun kaikki oli vasta epävarmaa eikä siis varmemmille viikoille siirryttäessä kaikki tullut ihan niin valtavana pakettina. Tietysti aina välillä elämänmuutoksen syvyys ja väistämättömyys kauhistuttaa, mutta raskaus itsessään ehti ensimmäisten kolmen kuukauden aikana alkaa tuntua jo luontevalta. Ja ehkä kaikella on tarkoituksensa: niin kuluttavaa kuin jatkuva keskenmenon pelko olikin, se näytti, mitä kaiken epävamuuden ja muutoksen pelon takana todella haluaa.

Vähitellen yritän myös totuttautua ajatukseen, että lapsen kanssa pelko on aina läsnä. Pahimmat pelot loppuivat ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, mutta sen jälkeen on tullut uusia: rakenteelliset viat, kohtukuolema, synnytyskomplikaatiot, kätkyt-kuolema, kehityshäiriöt, onnettomuudet… Niiden kanssa vaan täytyy oppia elämään eikä niitä saa ajatella liikaa. Ja vaikka elämä tuntuukin nyt paljon hauraammalta kuin ennen, tiedän, että se johtuu vain siitä, että elämässäni on nyt niin paljon tärkeämpiä ja rakkaampia asioita kuin mitä siinä ennen oli. (Viimeinen pätee myös mieheeni <3)