Lily

Kahdesta kolme

vahtera

Mistä tunnistaa keskenmenon?

Keskenmeno pelottaa edellleen, joten tein hieman tutkimusta. Seuraa lista keskenmenon oireista (lähteet alla) sekä ajatuksia aiheen tiimoilta:

Verenvuoto. Tavallisin oire on verenvuoto ja siihen liittyvät kramppimaiset alavatsakivut. Keskenmeno alkaa yleensä vähäisellä verenvuodolla, joka muuttuu runsaammaksi ja vuodon mukana saattaa tulla suuriakin hyytymiä. Kuitenkin niukka verenvuoto alkuraskaudesta on melko tavallinen oire eikä läheskään aina johda raskauden keskeytymiseen. Niukkaa veristä vuotoa esiintyy noin joka neljännellä raskaana olevalla. (1, 2, 3, 4)

Alavatsakivut. Tavallisin oire on verenvuoto ja siihen liittyvät kramppimaiset alavatsakivut. Kuukautiskipujen kaltaiset alavatsa- ja selkäkivut ovat yleisiä. Jos kivut ovat kovempia kuin tavalliset kuukautiskivut tai esiintyvät vain toispuoleisesti, voi kyse olla keskenmenosta. Kuitenkin alkuraskaudessa esiintyy monenlaisia kiputuntemuksia vatsan seudulla, ja kyseessä voi olla vain sidekudosten venyminen tai kohdun kasvaminen herkässä vatsaontelossa. Lisäksi selän lihakset joutuvat vatsan kasvaessa kovaan rasitukseen, mikä usein tuntuu selän kipuiluna. (1, 2, 3, 4, 5, +)

Lisääntynyt vaginan eritteiden määrä. Jos valkovuodossa on hyytymiä tai se haisee voimakkaalta, voi olla aihetta huoleen. Kuitenkin lisääntynyt valkovuoto on tavallista alkuraskauden aikana. (4, 5)

Raskausoireiden loppuminen. Kun raskaus menee kesken, raskausoireet yleensä loppuvat. Kuitenkin raskausoireet, kuten pahoinvointi, voivat loppua muutamien viikkojen jälkeen myös terveessä raskaudessa. Raskaushormonitasojen vaihtelua on normaalia, ja oireiden voimakkuuteen ja laatuun vaikuttaa lisäksi myös esimerkiksi nukkuminen, syöminen ja liikunta. (5, +)

Kysymyshän siis kuului: ”Mistä tunnistaa keskenmenon?” Vastaus: ”Ei välttämättä yhtään mistään”.

Tuntuu, että olen tämän pelkoni kanssa kauhea pahanilmanlintu koko ajan puhuessani vain siitä, kuinka raskaus voi koska tahansa mennä kesken eikä sitä välttämättä tunnista mistään. Tuntuu ihan hirveän oudolta ja kaukaiselta, että viime raskaudessa ihan oikeasti pohdin keskeytystä ja synkimpinä hetkinä jopa toivoin keskenmenoa, kun nyt en pysty peloltani edes nukkumaan kunnolla. Vaikka raskaus toisaalta tuntuu ihan todella epätodelliselta, olisin toisaalta valmis tekemään melkein mitä vaan, ettei tuolle pienelle olennolle, jonka kuitenkin tiedän olevan olemassa, tapahtuisi mitään pahaa. Ja vaikka pelko äidiksi tulemisesta edelleen aina välillä nostaa päätään, on silti toiveikkuus paljon vahvempi tunne.

Tällä viikolla keskenmenon pelko on taas nostanut päätään. Raskausoireet loppuivat kuin seinään yhdeksännen viikon alussa ja tänään aamulla tuli niukkaa ruskeaa hyytymäistä vuotoa. Kumpikaan ei kovin vakavia merkkejä, mutta silti. Ehkä myös sillä, että juuri näillä viikoilla keskenmeno viimeksi todettiin, vaikuttaa ajatusten hakeutumiseen ikävämmille urille. Ihan alkuraskaudesta ajattelin vielä, että toisessa varhaisultrassa käyminen olisi turhaa hössötystä ettenkä halua olla sellainen  ylihuolehtivainen vanhempi, joka ravaa lääkärillä ihan joka asiasta, mutta nyt olen todella iloinen, että meillä on iltapäiväksi varattu toinen varhaisultra. Ensimmäiseen kunnalliseen ultraan on kuitenkin vielä kolme viikkoa, joten jos siksi ajaksi saa pelastettua unensa ja mielenrauhansa, ja samalla lomansa, on se ehkä pienen hössöttämisen arvoista.

Tosin täytyy ehkä vielä ottaa vähän takaisin siitä, että raskausoireet olisivat kokonaan loppuneet: Muutama päivä sitten itkin monta tuntia ensin sitä, että mitä jos papulla ei olekaan kaikki hyvin, sitten sitä, kuinka onnekas olenkaan, että minulla kuitenkin on maailman ihanin mies, ja viimeksi sitä, kuinka hirveän ihanaa kuitenkin olisi, jos meitä keväällä olisi kolme. Mistä tietysti päästiin taas siihen, että mitä jos kaikki ei olekaan pienellä hyvin. Että se siitä oireettomuudesta…

P.S. Varhaisultrassa kaikki hyvin! Tuli helpotusitku.

 

Lähteet:

1) http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00138#s12 (Duodecim)

2) http://www.hus.fi/sairaanhoito/sairaanhoitopalvelut/naistentaudit/keskenmeno/Sivut/default.aspx (HUS)

3) http://www.pshp.fi/fi-FI/Palvelut/Naistentaudit/Keskenmeno (TAYS)

4) Meille tulee vauva. Opas vauvan odotukseen ja hoitoon. (THL)

5) http://www.terve.fi/raskaus-ja-odotus/6-merkkia-keskenmenosta

+ käyty kätilön/terveydenhoitajan kanssa suullisesti läpi varhaisultrassa/neuvolassa

Avainsanat:
Perhe Raskaus ja synnytys
vahtera

Miltä pitäisi tuntua?

”Muutamia” mammablogeja lukeneena tiedän, että tämän postauksen pitäisi mennä jotakuinkin näin:

”Kävimme viime viikolla miehen kanssa varhaisultrassa. Ensin kätilö kyseli kuulumiset ja oliko ollut kipuja tai vuotoja ja laski oletetut raskausviikot. Sitten päästiinkin ultrailemaan. Jännitti tosi paljon, mutta pian kuvasta löytyi pienen pieni ihmisen alku: meidän pikku papu. Sykekin löytyi vahvana ja pituutta pikkutyypillä oli jo reilut 11 millimetriä! Menkkojen mukaan raskausviikkoja olisi ollut 7+5, mutta kätilö totesi niitä olevan sittenkin 7+2, jolloin laskettu aika olisi 27.2. Oon niiin onnellinen! Meinasi siinä rauhassa köllöttelevää pikkuista ja vahvaa pikku sydäntä katsellessa tulla ihan tippa silmään. Tää raskaus tuntuu nyt niin paljon todellisemmalta. Meistä tulee perhe <3”

No, eihän se ihan niin mennyt. Tai meni – nimittäin tuohon onnellisuusosaan asti. En tuntenut itseäni onnelliseksi, en edes iloiseksi, vaan pikemminkin tuijottelin ruutua lähinnä hämmentyneenä. Mitä tuollaisen rakeisen möykyn tuijottelusta pitäisi saada irti? Kätilö selitti jotain lasketuista ajoista, synnytyksestä ja tulevasta vauvasta, mutta en ymmärtänyt, miten se liittyi mihinkään. Siis okei, mun sisällä on möykky ja se ilmeisesti elää, mutta miten se liittyy vauvoihin mitenkään? Yritin ymmärtää, että möykyn liikkuva osa oli sen sydän ja että siitä möykystä pitäisi kasvaa meidän lapsi. Absurdi ajatus. Tätä sulatellessani kätilö ehti jo lopettaa ultrailun, onnitteli, jatkoi höpinäänsä vauvoista, kirjoitti jotain koneelle, otti maksun ja saattoi meidät ulos. Jäi vähän hölmö olo.

Samoissa fiiliksissä ollaan edelleen noin viikkoa myöhemmin. Asia ei ole konkretisoitunut yhtään, joskin nyt uskalsin jo parille kaverille mainita, että tällaista saattaisi olla vireillä. Ehkä edelleen pelkään keskenmenoa niin, etten osaa vielä ottaa asiaa todesta. Kätilön mukaan näillä viikoilla, jos kaikki on hyvin, on keskenmenon todennäköisyys enää vain 15 prosenttia. Vain!? Sehän käytännössä tarkoittaa, että vielä joka kuudes raskaus menee kesken. Olin luullut, että näillä viikoilla kaikki olisi ollut jo paljon varmempaa, että keskenmenoriski olisi ollut enää alle 10 prosenttia. Pikemminkin ultrakäynti siis vain puolintoistakertaisti pelkoni, kiitos vaan. Positiivista kuitenkin oli kuulla, ettei yksi keskeytynyt keskenmeno vielä nosta riskiä saada toinen. Riski siis sille, että tämäkin menisi tietämättämme kesken on siis minimaalisen pieni, mutta silti olemassa oleva.

Ajattelin, että ultran jälkeen olisin joko onneni kukkuloilla tai ahdistuisin raskauden tullessa yhä todellisemmaksi. Suunnittelin jo etukäteen, miten kirjoittaisin tänne blogiin sisälläni myllertävistä ristiriitaisista tunteista, onnen kyyneilestä ja jäytävästä ahdistuksesta. Mutta, ei mitään. Ei minkäänlaista tunnetta, hämmennystä vain. Mies oli alkuhämmennyksen jälkeen iloinen, innoissaan. Eikö sen pitäisi olla toisinpäin? Jaksoi muistuttaa, että kaikki tunteet ovat ok, selvästi odotti jotain, mutta minä en pystynyt antamaan mitään. Makasi vieressä onnellinen hymy huulillaan, itse mietin seuraavan päivän ruokalistaa. Haluaisin pystyä jakamaan sen onnen ja ilon hänen kanssaan.

Miltä pitäisi tuntua? Onko ok, ettei tunnu miltään? Onko uusi elämä niin iso asia, että ajatukseen totuttelemiseen saa mennä viikkoja, kuukausia? Koska pitäisi alkaa tuntua joltain? Tarkoittaako se, etten itke nähdessäni ensikertaa tulevan pienen tai etten tunne edes lämpimiä läikähdyksiä, että en ole valmis äidiksi? Tai etten ole äitimateriaalia? Vai onko ihan ok antaa tunteiden tulla aikanaan – sellaisina kuin tulevat?

Avainsanat:
Perhe Raskaus ja synnytys