Alkuraskaus on ihan syvältä. Tiedän, että olemme onnekkaita, kun meillä raskautuminen onnistui helposti, ja mielummin kärsin näistä oireista kuin pissailen tikkuun harva se päivä aina uudelleen pettyen. Ajattelin ennen, että juuri näistä syistä raskausvaivoista ei tulisi valittaa, mutta

Se, että herää vähintään kolme kertaa yössä täysin pirteänä eikä saa unta ja päivästä taas yrittää jotenkin selvitä läpi  unenpuutteesta ja raskaushormeneista johtuvasta väsymykstä zombeillen, ei ole kivaa.

Se, että koko ajan etoo ja on paha olo eikä tee mieli syödä ja että syömättömyydestä seuraava nälkä vain pahentaa pahaa oloa, ei ole yhtään kivaa.

Se, että jatkuvasti tuntuu kuin maha halkeaisi turvotuksesta, ei sinälläänkään ole kivaa, mutta se, että se entisestään vaikeuttaa nukkumista ja pahaa oloa ja tekee yhtään minkäänlaisen ryhdistäytymisyrityksen täysin mahdottomaksi, ei todellakaan ole yhtään kivaa.

Se, että koko ajan väsyttää, oksettaa, nälättää ja ennen kaikkea vituttaa, on vaan niin syvältä -kauniisti sanottuna.

Kaikkea tätä jaksaisi sietää ehkä vähän paremmin, jos tietäisi, että siitä on jotain iloa. Mutta

mistään ei voi olla varma ennen kuin ensimmäinen kolmannes, toisin sanoen ensimmäiset 12 viikkoa on ohi. Sitä ennen voi vain uskoa ja toivoa, mutta fakta on, että vaikka olisi kaikki maailman oireet, ei ole mitään takeita siitä, että tyypillä olisi kaikki hyvin ja että se selviäisi ihmiseksi asti. Todennäköisyydet tietysti ovat, onneksi, sen puolella, että kaikki menee hyvin, mutta täysin varma ei voi koskaan olla. Edes sen 12 viikon jälkeen.

No, onneksi loppuviikosta on varhaisultra ja jos kaikki on hyvin, osaa näihin oireisiin ehkä suhtautua lempeämmin. Vielä en ole uskaltanut ajatella, että siellä oikeasti kasvaisi tyyppi, yllätyn varmaan enemmän jos siellä jotain on kuin jos ei ole, mutta toivotaan parasta.

Mitä oireisiin tulee, positiivista on, että aina voisi mennä huonomminkin (kopkopkop).