Koko perheemme kauan odottama päivä 7.1. saapui vihdoin, mikä tarkoitti sitä, että A pääsi aloittamaan päiväkodissa! Luojalle (tai ehkä miehelle) kiitos, että vielä lähipäiväkodissa. Siitä paikasta saikin nimittäin lakimiehen voimin tapella, kun ensin meille tarjottiin paikkaa reilun tunnin matkan päästä – työssäkäyntisuuntaan nähden täysin vastakkaisesta suunnasta. Mutta se on toinen tarina.

Siitäkin pitäisi miestä vielä kiittää, että lopulta haimme A:lle paikkaa kokoviikkoisesti. Minulle oli jotenkin iskostunut ajatus, että eihän niin pientä voi laittaa viitenä päivänä viikossa hoitoon ainakaan koko päiväksi, joten itse olisin hakenut paikkaa 3-4 päiväksi viikossa ja vain muutamaksi tunniksi kerrallaan. Tietenkin aluksi pidimme A:ta hoidossa lyhyempiä aikoja ja ensimmäiset päivät mies oli hänen kanssaan tutustumassa: Ensimmäiset päivät mies ja A olivat päiväkodilla muutaman tunnin kerrallaan yhdessä, keskiviikkona A oli jo pari tuntia keskenään, torstaina neljä ja perjantaina omien aikataulujeni vuoksi jo kuusi. Joka päivä kaikki oli mennyt hienosti – jopa perjantain kuusituntinen. Itse puolestani huomasin vasta siinä vaiheessa, kuinka ihanalta oma vapaus ja omiin (opiskelu-)juttuihin keskittyminen taas tuntuikaan. Siitä asti A onkin tehnyt pääsääntöisesti 6-7 -tuntista päivää, ja ikinä ei ole ollut mitään ongelmia, ei edes sinä yhtenä päivänä, kun hän oli päiväkodissa 9 tuntia.

Tiestysti etenkin alussa A oli iltaisin paljon väsyneempi. Itselleen täysin poikkeuksellisesti hän saattoi nukkua päväkodissa nukkumansa tunnin lisäksi iltaisin vielä toiset tunnin päiväunet. Joinan päivinä hän on myös ollut iltaisin aika pahantuulinen, etenkin jos toisella meistä vanhemmista on ollut menoa, mutta useimpina päivinä hän on on ollut päinvastoin huomattavasti hyväntuulisempi kuin kotihoitoaikoinaan. Myös pahimmat ”huudan naama sinisenä” -raivarit ovat lähes loppuneet (- joskin tilalle ovat tulleet ”heittäydyn velttona lattialle” -raivarit, joten se on ehkä pieni ilo). Nykyään iltaväsymystäkään harvoin enää on, vaan päinvastoin A on hyvää kyytiä jättämässä toiset päiväunet kokonaan pois (jeejee…).

Kaiken kaikkiaan meillä on siis mennyt päiväkodin aloittaminen tosi hyvin. Toki meillä sattui hyvä tuuri sen suhteen, että A on niin sosiaalinen ja sopeutuva ja että hoitajat A:n ryhmässä ovat kaikki niin ihania. Kuitenkin ärsyttää todella paljon sellainen oman kokemukseni mukaan hyvin yleinen ajatus, ettei hoitoon meneminen, etenkään päiväkotiin, voisi olla pienelle lapselle hyvä ratkaisu. Todella moneen kertaan olen saanut selitellä tutuille ja tuntemattomille, että A on niin touhukas, että hänestä on varmasti vain kiva päästä touhuamaan muiden lasten kanssa. Jopa osa päiväkodin hoitajista on tuottanut sellaista puhetta, että päiväkodissa on kyllä liikaa hälyä ja vilinää pienelle lapselle! Samassa puheenvuorossa he ovat sitten kyllä myös ihastelleet, kuinka A on ollut niin hyväntuulinen, innostunut ja nauravainen. Tämä on klisee, mutta huomaan itsekin olevani niin paljon parempi äiti, kun elämässä on muutakin sisältöä kuin vain lapsi. Toisten mielipiteet pitäisi tietysti vain yrittää jättää huomiotta, kun itse tiedän tietäväni, mikä meidän perheelle on parasta, mutta välillä se on silti hirvittävän vaikeaa.

Hoidon aloittaminen oli minulle suuri helpotus. Nyt tuntuu, että iltaisin monesti jopa nautin lapsen kanssa touhuilusta. Vihdoin on myös sellainen olo, ettei sitä omaa elämää ehkä sittenkään menettänyt ikuisiksi ajoiksi. Toisaalta kun vauva-aika alkaa nyt olemaan lopullisesti ohi, alkaa katkeruus jälleen nousta pintaan. Katkeruus siitä, etten saanut sellaista vauva-aikaa kuin olisin haaveillut. Miksi meidän kohdalla piti niin monen asian mennä vaikeimman kautta: loppuraskaus oli fyysisesti raskas, synnytys oli vaikea, sain kaikki mahdolliset synnytykseen liittyvät tulehdukset, vauva oli todella itkuinen, vauva oli temperamentiltaan haastava ja kaiken lisäksi vauva nukkui alusta alken erittäin vähän. Melkein kaikki pelot toteutuivat, haaveista ei yksikään. En yleisesti ottaen ole kateellinen ihminen, mutta huomaan, että nykyään en pysty ollenkaan keskustelemaan heidän kanssaan, joilla on ollut helppo lapsi ja jotka ovat pystyneet nauttimaan kotona olemisestaan. Tulen vain niin hirvittävän kateelliseksi ja pahalle tuulelle, vaikka tiedostan, että oikeastaan meillä kuitenkin on asiat aika hyvin. Mutta ehkä tähänkin aika auttaa?

Keskittyäkseni näin lopuksi kuitenkin positiiviseen, A viihtyy päiväkodissa, itse viihdyn opiskelemassa ja parisuhteessa menee hyvin. Valmistumiseni keväällä näyttää sittenkin todennäköiseltä, ja pikkuhiljaa A:ta uskaltaa alkaa jälleen jättää viikonloppuisinkin sukulaisille hoitoon (nyt päivähoidon alkuvaiheessa halusimme olla iltaisin ja viikonloppuisin mahdollisimman paljon lapsen kanssa kotona). Kevättä kohtikin mennään hyvää vauhtia, mikä piristää mieltä ja helpottaa pukemisrumbaa. Nyt voi jo juhlia, että kotihoitoajasta selvittiin hengissä ja suhteellisen selväjärkisenä.

Kylläpäs yksikin positiivinen kommentti voi piristää! Sain muutamia viikkoja (kuukausia?) sitten edelliseen postaukseeni kiitoksen kiinnostavista kirjoituksista ja toiveen kirjoittaa lisää. Ajatus satunnaisesta kirjoittelun jatkamisesta alkoi elää, mutta tuntui, että aikaa tai jaksamista ei koskaan ole. Nyt A on aloittanut päiväkodissa, ja mies alkanut ottaa enemmän koppia iltaisin, joten nyt aikaa ja jaksamista kirjoittamiselle löytyi hetki.

Usein kuulee sanottavan, ettei vanhempainvapaalla voi uupua. Minä väitän, että tätä mieltä olevilla on helppo lapsi tai he eivät itse ole olleet kotona lapsen kanssa. Ihmiset ovat erilaisia, lapset ovat erilaisia, eikä kukaan voi todella tietää, millaista jonkun toisen perheen arki on. Vanhempainvapaalla voi saada burnoutin – vaikka olisi puoliso, vaikka lapsi olisi terve ja vaikka lapsia olisi vain se yksi.

Edellinen kirjoitukseni alkusyksystä päättyi toiveikkaissa merkeissä. Todellisuudessa syksy oli kaikkea muuta kuin helppo. Aloitin opiskelun kevyesti yhdellä kurssilla. Se oli toisaalta henkireikä, toisaalta toi hirveästi paineita arkeen. Tuntui, että mitään ei ehtinyt eikä jaksanut, ja aina oli väärässä paikassa tekemässä väärää asiaa: Silloin, kun oli seminaarissa, tuntui, että olisi pitänyt olla kotona lapsen kanssa. Silloin, kun oli kotona lapsen kanssa, tuntui, että olisi pitänyt siivota, laittaa ruokaa tai opiskella. Silloin, kun teki jotain niistä, tuntui, että olisi pitänyt huomioida lasta – tosin omasta riittävästä huomioinnistaan se piti itsekin hyvin huolen.

Keväällä ajattelin, että jaksaisin mitä vain, kunhan lapsi vain lopettaisi jatkuvan huutaminen. (Näin jälkikäteen ajateltuna itkun määrä keväällä ei ollut kyllä millään tasolla normaali. Muistan, miten yksikin lauantaipäivä odotimme miehen kanssa koko päivän, että lapsi lopettaisi hetkeksi huutamisen ja saisimme syödä yhdessä rauhassa. Iltakymmeneltä luovutimme. Mistä ensimmäisen lapsen kanssa voi tietää, mikä on normaalia, kun neuvolaterveydenhoitaja ja -lääkärikin vain hymistelevät, että ”kyllähän ne vauvat itkevät”!?) Syksyllä meillä asui huomattavasti tyytyväisempi vauva. Silti se ei jättänyt käsiä eikä mieltä vapaaksi yhtään enempää. Alkusyksystä A oli oppinut konttaamaan ja nousemaan tukea vasten seisomaan. Vaikka kotia oli babyprooffattu, joutui (ja joutuu) lasta silti jatkuvasti vahtimaan (- esimerkiksi omien kakkavaippojen noukkiminen vaipparoskiksesta ja raahaaminen ympäri olohuonetta on ihan parasta). Lisäksi A on niin hirveän sosiaalinen ja huomionkipeä lapsi, että se haluaa jatkuvasti jonkun leikkiseurakseen. Jossain vaiheessa keksin, että päivät sujuvat mukavammin poissa kotoa. Kirjastojen ja kauppakeskusten leikkitilat ja sisäleikkipuistot (esim. HopLopiin pääsevät alle yksivuotiaat ilmaiseksi) tulivat tutuiksi. Itselle se oli kuitenkin vähän rankkaa, sillä viihdyn parhaiten kotona ja olin haaveillut rauhallisesta kotoilusta lapsen kanssa.

Mikä siinä sitten uuvutti? Eikö ole ihanaa leikkiä lapsen kanssa? Miksi hankkii lapsia, jos niiden kanssa ei halua olla? Arjen loputtomuus siinä uuvutti. Joka ikinen päivä toistui samanlaisena, edes viikonloput eivät tuoneet juuri helpostusta eikä aikaa millekään omalle ja itse valitulle koskaan ollut. Vaikka kaikki oli periaatteessa hyvin, ja vaikka lapsen kanssa oleminen on periaatteessa kivaa, niin kyllä se voi uuvuttaa: asioita ei saa koskaan tehtyä loppuun, keskeytys voi tulla millä hetkellä hyvänsä ja hyvästä ennakoinnista huolimatta elämä on silti suurelta osin hyvin epäennustettavaa. Tuntui, että koko elämä pyöri lapsen ehdoilla. Näin jälkikäteen ajatellen myös psyykkinen kuormitus ja kaikkien muutosten tuoma ahdistus ehkä siityi osin käsiteltäväksi syksylle, kun keväällä elämä oli ollut vain yhtä selviytymistä. Lapsi ei todellakaan vain tullut osaksi elämää, vaan laittoi kaiken uusiksi. Huomasin, että en enää tunnistanut itseäni omasta arjestani. Ennen liikuntaa ja lukemista harrastanut, itseään älyllisenä ja pedanttina pitänyt ihminen kulki nyt kaupungilla hyvin ”kotoisan” näköisenä, oli aina myöhässä kaikkialta puolet tavaroista unohtuneena ja vietti kaiken oman aikansa Netflixin komediasarjojen parissa. Jouduin jatkuvasti tasapainottelemaan jaksamisen ja itselle tärkeistä asioista kiinnipitämisen välillä. Lähes aina jaksamattomuus voitti, mikä toisaalta opetti myös armollisuutta itseä kohtaan. Siinä vaiheessa, kun pystyi hyväksymään, että koti on useimmiten kaaos ja lisäkiloja on kertynyt, alkoi elämä tuntua taas kevyemmältä.

Marraskuussa mies jäi kuukaudeksi vanhempainvapaalle. Vaikka minun piti keskittyä opiskeluihin, olin silti usein hoitamassa lasta ja sivusilmällä vahtimassa, miten heillä menee. Enkä turhaan: esimerkiksi yhden puolituntisen aikana (olimme silloin mökillä) A meinasi polttaa sormensa uuninluukkuun, kaataa sohvapöydällä olleen vesilasin ja ehtikin kaataa halkopinon sormilleen. Se teki hyvin näkyväksi sen, kuinka paljon tein ”näkymätöntä” lapsenhoitotyötä, vaikka periaatteessa olimme yhteisvastuussa lapsesta miehen ollessa kotona. Havainto johti loputtomiin ja loputtomiin keskusteluihin siitä, kuinka paljon lapsen hoitamisessa on työtä, joka siitä sopimatta on kaatunut vastuulleni. Lopulta mies tuntui ymmärtävän ja tajuaminen tuli hänellekin järkytyksenä. Vaikka olisi hyvä isä, ei välttämättä ole lähellekään tasaveroinen vanhempi. Siitä lähtien vastuu onkin jakautunut tasaisemmin. Itse tajusin vasta tuossa vaiheessa, kuinka hirveän paljon olin ottanut omalle vastuulleni ja, jopa marttyyrimaisesti, joustanut ja joustanut. Tunsin katkeruutta miestä kohtaan siitä, että hän oli päässyt niin paljon helpommalla. Toisaalta tiesin, että hänkin oli ollut kiireinen ja väsynyt töistä ja ainakin yrittänyt ja kuvitellut tehneensä osansa lapsen suhteen. Näistä tunteista ylipääseminen vei aikansa, mutta nyt tuntuu, että olemme todella aika tasa-arvoisia vanhempia – ainakin niin pitkälti kuin se opiskelijan ja työssäkäyvän perheessä on järkevää.

Tämän kirjotuksen pointti oli ehkä suunnilleen se, että vanhempainvapaalla saa ja on oikeus tuntea itsensä uupuneeksi. Kyllä, työssäkäyvätkin vanhemmat hoitavat lapsensa ja kotityöt, ja töissä voi olla rankkaa, mutta se on silti vaihtelua lapsenhoitoon ja aikaa, jolloin on mahdollisuus suunnitella ja ennakoida omaa ajankäyttöään. Usein töissä myös tietää, mitä pitäisi tehdä, ja uskoisin, että moni kokee myös itsensä ihan päteväksi työssään – toisin kuin vanhempana, jossa palautetta (ainakaan positiivista) ei saa ja usein on ihan hukassa, mikä missäkin tilanteessa olisi paras toimintatapa. Kotiäiteilyn jälkeen ainakin itselleni opintoihin palaaminen on tuntunut todella voimauttavalta, kun on saanut taas tuntea olevansa hyvä siinä, mitä tekee.

Muille jaksamisen kanssa kamppaileville kotiäideille suosittelen lämpimästi päivähoitoa. Ainakin meidän kymmenkuinen on viihtynyt kunnallisessa päiväkodissa paremmin kuin hyvin. Kaiken kaikkiaan nyt opiskelevana äitinä menee paljon paremmin: tämähän on jopa ihan kivaa! Mutta siitä joskus toiste lisää.