Tällä viikolla on ollut vaikea kirjoittaa. Ensin, koska oli niin paha olla. Sitten, koska on niin hyvä olla.

Ehkäisyn poisjättämisestä asti olin kipuillut sen kanssa, oliko päätös oikea. Kavereille ja vanhemmille en ollut uskaltanut puhua mitään, koska en olisi jaksanut iloita asiasta enkä etenkään puolustaa päätöstämme. Miten olisin pystynyt, kun itsekään en muistanut enää yhtäkään syytä ryhtyä koko hommaan? Miehellekään en pystynyt puhumaan niin avoimesti kuin olisin halunnut, kun hän itse oli niin iloinen ja onnellinen raskaudesta. Epävarmuus on välillä ollut pahempaa, välillä melkein unohtunut, mutta mielen sopukoissa paisunut pikkuhiljaa yhä ahdistavammaksi möröksi.

Viime viikonloppuna vierailin vanhempieni luona. Puhuin suunnitelmistamme mennä kesällä naimisiin ja kautta rantain vihjailin myös siitä, ettei lasten hankintakaan niin kaukainen asia kenties ole. Äitini reaktiot olivat tyyppiä ”Oletko nyt ihan varma?” ja ”Me emme todellakaan hoputa teitä yhtään mihinkään” -mikä siis meidän perhekulttuurissamme tarkoittaa jotakuinkin: ”Tämä ei kuulosta minusta ollenkaan hyvältä idealta, etkö miettisi vielä?” No, tuolla se pieni kasvaa kovaa vauhtia, joten enempi miettiminen on kai jo myöhäistä.

Sinä yönä itkin ja luin abortin tehneiden naisten kokemuksista. Tajusin, että katuisin keskeyttämistä loppuikäni enkä koskaan pystyisi tekemään sitä, mutta samalla tunsin ajautuneeni umpikujaan. Jos keskeyttäisin, katuisin sitä aina, mutta jos pitäisin lapsen, katuisin luultavasti sitäkin koko elämäni. Tunsin, että oli vain todella, todella huonoja vaihtoehtoja ja että elämäni olisi pilalla joka tapauksessa.

Miehelleni kerroin näistä ajatuksista vain ylimalkaisesti. Yöllä itkin pitkään mieheni valvoessa vierellä enkä vieläkään pystynyt sanomaan mitään. Tunsin aivan valtavaa syyllisyyttä siitä, että tapahtuma, jonka olisi pitänyt olla elämäni onnellisimpia, aiheutti vain kamalaa ahdistusta. Syyllisyyttä siitä, että meille annettiin lapsi, jota niin monet turhaan toivovat, ja etten nyt edes halunnut sitä. Syyllisyyttä siitä, että olin pettänyt mieheni tyhjillä lupauksilla ja valheellisilla yhteisillä haaveiluilla, joiden silloin kuvittelin olevan totta. Olisihan minun pitänyt olla viisaampi ja tietää, että olisin vain halunnut haluta lasta -ja etten todellisuudessa ollut valmis.

Paha olo kulminoitui maanantaina neuvolakäynnin jälkeen. Terveydenhoitaja oli ihana, mutta ärsyttävän puhelias ja kaikkitietävä. Kun hän kysyi fiiliksistämme, kertoi mieheni meidän molempien olevan onnellisia. Eihän hän voinut tietää. Loppupuolella sain sanottua, että on ahdistanut aika paljon, mihin sain vastauksen: ”Älä huoli, se on ihan normaalia ja menee kyllä ohi”. Aha, okei, kiitos vain, tämäpä auttoi. Koko tämän ajan tammikuun alusta asti olin kokenut jääväni yksin ahdistukseni kanssa ja plussan jälkeen tuntenut aivan valtavaa syyllisyyttä siitä, etten ollut niin onnellinen kuin olisi pitänyt. Mies tsemppasi parhaansa mukaan, mutta häpeä ja syyllisyys estivät kertomasta, kuinka hukassa todella olin. Viimeiset viikot olin laittanut toivoni neuvolaan, että siellä huoleni kuultaisiin ja otettaisiin vakavasti.

Kotiin tultua purskahdin itkuun. Mies piti sylissä ja antoi itkeä, eteisessä, ulkovaatteet vielä päällä. Joissain kohti otimme päällysvaatteet pois, mutten tiennyt, miten päin olla, ja lopulta päädyimme istumaan olohuoneen lattialle. Itkin vain, kun mies piti sylissä, silitteli ja helli. En edelleenkään pystynyt puhumaan, mutta olin kotimatkalla valittanut miehelle siitä, etten saanut neuvolassa kerrottua omista tunteistani ja ahdistuneisuudestani, joten hän tiesi suunnilleen, mistä oli kyse, ja alkoi kertoilla omista epävarmuuksistaan. Se auttoi, ja lopulta sain kerrottua kaikesta, mitä mielessäni oli liikkunut kuluneiden viikkojen aikana: epävarmuudesta, ahdistuksesta, toivottomuudesta, keskytyspohdinnoista ja lopulta myös toiveesta, että raskaus menisi kesken. Hän kuunteli ja ymmärsi, ei tuominnut, ja sanoi, että tukee, jos haluaisinkin vielä keskeyttää. Vasta myöhemmin tajusin, mitä kaiken tämän sanominen merkitsi miehelle, jolle tämä lapsi on jo rakas ja joka eräs ilta herkistyi ajatellessaan arkea pienen kanssa.

Puhukaa, se auttaa. Ainakin meillä se auttoi, ja makaaminen toisen vieressä keskellä olohuoneen hetkeen imuroimatonta lattiaa sen jälkeen, kun kaikki ahdistus oli itketty pois ja kaikki sisään  padottu puhuttu ulos, oli elämäni lähentävimpiä kokemuksia. Toki molemmilla on vielä epävarmuutensa ja tällä viikolla olemmekin puhuneet niistä enemmän kuin aikoihin, mutta niihin liittyvä ahdistus on nyt poissa. Päinvastoin olen tällä viikolla ollut onnellisempi kuin aikoihin -monena hetkenä ehkä onnellisempi kuin koskaan. Minulla on maailman rakkain mies ja pian myös lapsi, joka myös tulee olemaan maailman rakkain. Kaikki menee hyvin. Kaikki on hyvin, nyt uskon niin. Ehkä ahdistus vielä joskus palaa, mutta tiedän, että siitä pystytään taas puhumaan. Joten kiitos, rakas mieheni, että kuuntelit ja hyväksyit ja valoit toivoa. Että jaksat aina epävarmuuksiani. Ja ennen kaikkea, että olet. Tämä teksti on sinulle. Rakastan sinua.