Kannattiko?

Syksy tuli, palasimme kaupunkiin, ja kohta miehellä alkavat työt ja itsellä jatkuvat opinnot. Kuten jo viisikuukautispostauksessa kirjoitin, arki on loksahtanut uomiinsa ja elämästä vauvaperheenä tullut uusi normaali. Siksi tuntuukin vähän hölmöltä enää kirjoitella omasta arjestaan ja omista fiiliksistään. Ei tavallisesta arjesta ole kamalasti sanottavaa eivätkä äitiyden rooliodotukset, kehon muutokset ja lapsen kasvatuksen haasteet ole enää joka päivä mietityttäviä aiheita. Blogi ehkä jatkuu, ehkä ei, mutta ainakaan samaan tahtiin en enää koe tarvetta päästä purkamaan ajatuksia.

Tätä blogia aloitellessa mietin kovasti, haluanko lapsen. Kannattaako se vai meneekö elämä pilalle? Nyt blogia lopetellessa koen tietynlaista tarvetta palata aiheeseen, sulkea ympyrä. Nyt reilut puolitoista vuotta myöhemmin, puolivuotiaan äitinä, koen myös voivani sanoa jotain aiheesta, vaikka lopullista vastausta ei ehkä koskaan voi antaa.

Haluaisin lopettaa hehkuttamalla rakkautta vauvaan ja vauva-arjen ihanuutta. Kertoa, kuinka paljon menettää, jos tätä ei pääse kokemaan. Kirjoittaa siitä, kuinka erityistä on olla äiti.

Mutta ei se olisi totta. En missään vaiheessa ole kokenut valtavaa kaikennielevää rakkautta vauvaa kohtaan. On ihanaa, kun vauva nukahtaa syliin. On ihanaa, kun se herää ja hymyilee minut nähdessään. On ihanaa seurata, kun se ihmettelee maailmaa. Mutta myös rauhalliset illat kaksin miehen kanssa ovat ihania. Ihania olivat myös spontaanit yökyläilyt kavereiden luona sinkkuaikoina. Joku sanoo, ettei näitä voi verrata. Kyllä minun mielestäni voi.

Joku on myös sanonut, että oman työn ja omat menot vaihtaa mielellään vauvanhoitoon, koska se tuntuu niin paljon tärkeämmältä. Toki vauvan hoitaminen on tärkeää, eikä siihen pysty alkuun kukaan muu kuin vanhempi, mutta mielestäni tämä silti kertoo enemmän puhujan suhtautumisesta omaan työhönsä. Ei minusta ainakaan puuron pyyhkiminen kirkuvan vauvan naamasta tunnu yhtään tärkeämmältä kuin oma (tuleva) työ tai edes opiskelu. Ja omat menot nyt muuten vaan ovat mukava asia elämässä (toisin kuin edes yhden niistä noin kymmenestä tutista metsästäminen), vaikka eivät muille kuin itselle ehkä niin tärkeitä olekaan.

Ehkä kuulluin argumentti lapsen hankkimisen puolesta on, että vanhemmuus tekee elämästä niin paljon merkityksellisempää ja että ilman lasta jäisi paljosta paitsi. Tietysti retrospektiivissä on vaikea vertailla, mutta en ainakaan tiedosta kokevani elämääni nyt yhtään merkityksellisempänä. Kyllä minulla oli paikkani maailmassa jo ennen lapsen syntymää, eikä sen mielestäni tarvitse olla juuri oma lapsi, jota varten elää (eikä näin ajatelleen vanhemman jälkeläisen näkökulmasta ehkä kannatakaan). Ilman lasta jäisi kyllä paljosta paitsi – mutta ei ehkä pelkästään pahassa mielessä.

Tätä tekstiä ei pidä tulkita liian negatiivisesti. En (suurimmaksi osaksi ajasta) kadu lapsen hankkimista. Elämä on hyvää tällaisenakin ja nyt, kun lapsi ei enää ihan jatkuvasti ole pahalla tuulella, usein myös aidosti nautin sen kanssa olemisesta. Jos tietäisin sen mitä tiedän nyt, en ehkä olisi alkanut yrittää saada lasta. Tai sitten olisin. Varmaan ainakin jossain välissä olisin, koska kulttuuriseen malliin kuuluu hankkia lapsi(a), mutten ehkä vielä.

Puolentoista vuoden takaiselle itselleni antaisin neuvoksi, että mieti, mikä elämässä on sinulle tärkeää ja mistä olet valmis luopumaan. Jos tiedät haluavasi lapsen, mutta pelkäät elämänmuutosta, älä pelkää – siihen sopeutuu. Jos et halua lasta, mutta pelkäät menettäväsi jotain merkittävää, älä pelkää – vanhemmuudessa on hienot puolensa, mutta elämässä on muitakin merkittäviä asioita. Jos et ole varma, ota aikaa. Mutta jos mistä tahansa syystä haluat tehdä päätöksen juuri nyt, mieti tarkasti -äläkä sittenkään pelkää. Kunhan pystyt seisomaan päätöksesi takana, kaikki menee joka tapauksessa luultavasti ihan hyvin.

Perhe Raskaus ja synnytys Vanhemmuus

Lopetin stressaamisen (ainakin melkein)

Vauvan kanssa on tullut stressattua melkein kaikesta. Järkevien ja järjettömien pelkojen (mm. että lintu nappaa vauvan lasitetulta parvekkeelta keskellä kaupunkia, jep jep) lisäksi on tullut stressattua vauvan virikkeistä, pukemisesta, syömisestä, nukkumisesta jne. sekä kasvatuksesta ylipäätään. En ole sitä tyyppiä, joka kovin usein jäisi murehtimaan, osaako olla riittävän hyvä vanhempi. Olen sitä mieltä, että parhaansa tekeminen riittää, ja huonoina hetkinä lohdutan itseäni sillä, että paljon huonommistakin lähtökohdista on ihan järkeviä ihmisiä kasvanut. 

Mutta mutta. Toisaalta ongelma on juuri tämä, että aina pitäisi tehdä parhaansa. Aina pitäisi perustaa päätöksensä viimeisimpiin ja parhaimpiin tutkimustuloksiin ja toimia niiden mukaan toisaalta lapsen yksilöllisyyden huomioiden. Esimerkiksi toisten mielestä pitkä täysimetys johtaa terveempään ruokasuhteeseen, toisten mukaan erilaisten ruokien kokeilu pienestä pitäen opettaa ennakkoluulottomaksi ja vähentää allergioita. Meidän lapsi tuntuisi jo kaipaavan enemmänkin kiinteitä, ja neuvolan terkkari oli sitä mieltä, että niitä voi tuon ikäiselle jo syöttää niin paljon kuin menee. Toisaalta oma terveydenhoitajamme (em. oli kesäsijainen) taas oli sitä mieltä, että puolen vuoden ikään äidinmaidon pitäisi olla ensisijainen ravinto ja kiinteitä tulisi antaa vain maisteluannoksina.

Toinen stressiä aiheuttanut asia on vauvan nukkuminen. Aluksi A ei suostunut nukkumaan kuin vieressä. Joidenkin mukaanhan vanhemman vieressä on paras paikka lapselle nukkua, mutta virallisten suositusten mukaan vauva pitäisi alusta asti nukuttaa omaan sänkyyn. Koska ajattelin, että tärkeintä kuitenkin on, että saamme nukuttua, annoin An nukkua vieressä perhepedissä, mutta stressasin koko ajan siitä, miten ikinä saamme sen nukkumaan omaan sänkyyn. 

Nukkumisen suhteen emme lopulta joutuneet näkemään paljoa vaivaa. A nukkui aikansa meidän sängyssä, mutta yksi ilta se nukahti syliin ja saimme hänet siirrettyä heräämättä omaan sänkyyn ja siitä asti hän on nukkunut omassa pinnasängyssään. Omaan huoneeseen siirtäminen onnistui yhtä kivuttomasti: aikansa totuteltuaan nukkumaan omassa sängyssä kokeilimme siirtää sängyn toiseen huoneeseen eikä vauva ollut moksiskaan. En tietenkään sano, että kaikki ongelmat aina ratkeaisivat vain odottelemalla, mutta ainakin tässä asiassa etukäteen stressaaminen osoittautui turhaksi.

Mitä puolestaan tulee syömiseen ja muihin stressin aiheisiin, olen pyrkinyt ajattelemaan, että jos tutkimustuloksia ja suosituksia on näin laidasta laitaan, niin tuskin kummankaan mukaan (tai jostain siltä väliltä) toimien voi mennä kovin pieleen. Lapsiakin on niin erilaisia, ettei kaikille voi sopia samat ohjeet. Meidän poikakin kasvaa niin nopeasti, että varmasti hyötyy jo kiinteiden lisäämisestä enemmän kuin pienikokoisempi vauva. Ja jos ei niitä kiinteitä kuitenkaan vauvelille tuputa, niin tuskin ainakaan kovin pahoja traumoja saa aikaiseksi.

Nyt jälkeepäin harmittaa etenkin se, että alkuvaiheessa stressasin niin paljon asioiden aikaansaamisesta, vaikka meille kaikille olisi varmasti ollut parempi se, että olisimme vauvan kanssa saaneet kumpikin levättyä. A kun ei aluksi nukkunut kuin silloin, kun joku oli vieressä, joten sen sijaan, että olisin kettuntunut siitä, että vauva herää aina kun yritän tehdä jotain, olisin voinut vaan torkkua vauvan kanssa ja hoitaa tiskit kun mies tulee kotiin. Mutta oppia ikä kaikki. Joten, olen päättänyt lopettaa stressaamisen – kaikki tapahtuu kyllä aikanaan ja jos ei vaikuta tapahtuvan, murehditaan asiaa sitten silloin.

Perhe Lapset Vanhemmuus