Syksy tuli, palasimme kaupunkiin, ja kohta miehellä alkavat työt ja itsellä jatkuvat opinnot. Kuten jo viisikuukautispostauksessa kirjoitin, arki on loksahtanut uomiinsa ja elämästä vauvaperheenä tullut uusi normaali. Siksi tuntuukin vähän hölmöltä enää kirjoitella omasta arjestaan ja omista fiiliksistään. Ei tavallisesta arjesta ole kamalasti sanottavaa eivätkä äitiyden rooliodotukset, kehon muutokset ja lapsen kasvatuksen haasteet ole enää joka päivä mietityttäviä aiheita. Blogi ehkä jatkuu, ehkä ei, mutta ainakaan samaan tahtiin en enää koe tarvetta päästä purkamaan ajatuksia.

Tätä blogia aloitellessa mietin kovasti, haluanko lapsen. Kannattaako se vai meneekö elämä pilalle? Nyt blogia lopetellessa koen tietynlaista tarvetta palata aiheeseen, sulkea ympyrä. Nyt reilut puolitoista vuotta myöhemmin, puolivuotiaan äitinä, koen myös voivani sanoa jotain aiheesta, vaikka lopullista vastausta ei ehkä koskaan voi antaa.

Haluaisin lopettaa hehkuttamalla rakkautta vauvaan ja vauva-arjen ihanuutta. Kertoa, kuinka paljon menettää, jos tätä ei pääse kokemaan. Kirjoittaa siitä, kuinka erityistä on olla äiti.

Mutta ei se olisi totta. En missään vaiheessa ole kokenut valtavaa kaikennielevää rakkautta vauvaa kohtaan. On ihanaa, kun vauva nukahtaa syliin. On ihanaa, kun se herää ja hymyilee minut nähdessään. On ihanaa seurata, kun se ihmettelee maailmaa. Mutta myös rauhalliset illat kaksin miehen kanssa ovat ihania. Ihania olivat myös spontaanit yökyläilyt kavereiden luona sinkkuaikoina. Joku sanoo, ettei näitä voi verrata. Kyllä minun mielestäni voi.

Joku on myös sanonut, että oman työn ja omat menot vaihtaa mielellään vauvanhoitoon, koska se tuntuu niin paljon tärkeämmältä. Toki vauvan hoitaminen on tärkeää, eikä siihen pysty alkuun kukaan muu kuin vanhempi, mutta mielestäni tämä silti kertoo enemmän puhujan suhtautumisesta omaan työhönsä. Ei minusta ainakaan puuron pyyhkiminen kirkuvan vauvan naamasta tunnu yhtään tärkeämmältä kuin oma (tuleva) työ tai edes opiskelu. Ja omat menot nyt muuten vaan ovat mukava asia elämässä (toisin kuin edes yhden niistä noin kymmenestä tutista metsästäminen), vaikka eivät muille kuin itselle ehkä niin tärkeitä olekaan.

Ehkä kuulluin argumentti lapsen hankkimisen puolesta on, että vanhemmuus tekee elämästä niin paljon merkityksellisempää ja että ilman lasta jäisi paljosta paitsi. Tietysti retrospektiivissä on vaikea vertailla, mutta en ainakaan tiedosta kokevani elämääni nyt yhtään merkityksellisempänä. Kyllä minulla oli paikkani maailmassa jo ennen lapsen syntymää, eikä sen mielestäni tarvitse olla juuri oma lapsi, jota varten elää (eikä näin ajatelleen vanhemman jälkeläisen näkökulmasta ehkä kannatakaan). Ilman lasta jäisi kyllä paljosta paitsi – mutta ei ehkä pelkästään pahassa mielessä.

Tätä tekstiä ei pidä tulkita liian negatiivisesti. En (suurimmaksi osaksi ajasta) kadu lapsen hankkimista. Elämä on hyvää tällaisenakin ja nyt, kun lapsi ei enää ihan jatkuvasti ole pahalla tuulella, usein myös aidosti nautin sen kanssa olemisesta. Jos tietäisin sen mitä tiedän nyt, en ehkä olisi alkanut yrittää saada lasta. Tai sitten olisin. Varmaan ainakin jossain välissä olisin, koska kulttuuriseen malliin kuuluu hankkia lapsi(a), mutten ehkä vielä.

Puolentoista vuoden takaiselle itselleni antaisin neuvoksi, että mieti, mikä elämässä on sinulle tärkeää ja mistä olet valmis luopumaan. Jos tiedät haluavasi lapsen, mutta pelkäät elämänmuutosta, älä pelkää – siihen sopeutuu. Jos et halua lasta, mutta pelkäät menettäväsi jotain merkittävää, älä pelkää – vanhemmuudessa on hienot puolensa, mutta elämässä on muitakin merkittäviä asioita. Jos et ole varma, ota aikaa. Mutta jos mistä tahansa syystä haluat tehdä päätöksen juuri nyt, mieti tarkasti -äläkä sittenkään pelkää. Kunhan pystyt seisomaan päätöksesi takana, kaikki menee joka tapauksessa luultavasti ihan hyvin.