Minulla on ollut jo kauan aikomuksena kirjoittaa jotain siitä, miten meillä miehen kanssa nykyään menee. Se kuitenkin, parisuhteen muuttuminen, oli suurimpia pelkoja, mitä raskauteen ja lapsen saamiseen aikanaan liittyi. Aiheeseen on kuitenkin ollut vaikea tarttua. Miten kuvata niitä pieniä ja syvällisiä, muttei kuitenkaan perustavanlaatuisia muutoksia, joita suhteessa toiseen on tapahtunut? En myöskään tiedä, missä vaiheessa arki olisi niin vakiintunutta, että aiheesta voisi sanoa mitään kestävää – tai voiko ylipäätään koskaan.

Tähän asti selkeimpiä taitepisteitä ovat olleet ensimmäinen raskaus, keskenmeno, toisen raskauden alku, ensimmäisen kolmanneksen päättyminen, lapsen syntymä sekä miehen vanhempainvapaan alkaminen. Ensimmäistä raskautta ahdistuksineen samoin kuin keskenmenoakaan en välitä enempää muistella. Lyhyesti sanottuna kuitenkin miehen kärsivällisyys omassa ahdistuksessani raskauden aikana ja surussani ja epävarmuudessani keskenmenon jälkeen hitsasi meidät vain vahvemmin yhteen. Opimme paljon itsestämme ja toisistamme, omista toiveistamme ja niiden arvojärjestyksestä. Toisen raskauden alku oli jälleen epävarmuuksineen vaikeaa aikaa: olimme molemmat huolissamme raskauden sujumisesta ja itse olin jälleen ajoittain hyvin ahdistunut ja jatkuvasti todella väsynyt. Silloin välillä tuntui, etten tässä parisuhteessa, tai oikeammin tulevassa perheessä, pysty elämään. Tällä ajatuksella tosin ei ollut mitään ulkonaista syytä, sillä arjessamme kaikki sujui (väsymystäni lukuunottamatta) normaalisti ja mies suhtautui minuun ja ahdistukseeni jopa tavallistakin suuremmalla kärsivällisyydellä ja ymmärryksellä.

Vasta ensimmäisen kolmenneksen jälkeen pahin ahdistus ja väsymys laukesivat ja raskauden puolen välin tienoilla aloimme molemmat uskoa raskauden sujumiseen. Tästä lapsen syntymään asti elämä oli melko tasaista. Tahtoisin sanoa, että tällä ajalla oli varsin vähän vaikutusta parisuhteemme, mutta ehkä sittenkin juuri yhteisellä luottavaisella iloitsemisella ja haaveilulla oli kaikkein suurin merkitys tulevaa muutosta pohjustettaessa. Tietenkin lapsen syntymään ja sen aiheuttamiin muutoksiin voi varsin rajallisessa määrin valmistautua, mutta ainakin saimme yhdessä käsiteltyä toiveitamme ja pelkojamme ja varauduttua näin myös meidän välisen suhteemme muuttumiseen. Etenkin synnytystä edeltänyt lomaviikko kaksin miehen kanssa (vaikkakin se kului sairastaessa) oli näin jälkikäteen ajatellen tärkeä pysähtymis- ja hengähdyshetki ennen vauvan syntymää. Se vanha klisee, että ”nauttikaa nyt”, pitääkin mielestäni siinä mielessä paikkansa, että kahdenkeskistä aikaa on hyvä olla vähän ”varastossa” ennen lapsen syntymää seuraavaa pyöritystä.

Haluaisin pystyä sanomaan noista ajoista enemmänkin, mutta vuoden, tai edes muutaman kuukauden, takaisia asioita tuntuu nyt kovin vaikealta muistaa. Samoin kuin alettuamme seurustelemaan tuntuu nyt An syntymän jälkeen alkaneen elämässä uusi luku, ja edelliseen vaiheeseen kuuluneet ajatukset ja etenkin tunteet tuntuvat jotenkin kaukaisilta. Vaikka arki onkin nyt jo tasaantunutta (tai ainakin tasaantuneempaa), liittyi vauvan muutamaan ensimmäiseen elinkuukauteen paljon niin mielensisäistä kuin ulkoistakin myllerrystä, mikä osaltaan varmasti lisää vedenjakajan tuntua syntymää edeltäneiden ja seuranneiden vaiheiden välillä. Ensinnäkin minullakin, vaikka nopeasti tunteet tasaantuivatkin, oli heti An synnyttyä vaihe, jossa mies tuntui yhdentekevältä ja jopa vähän ylimääräiseltäkin. Tietysti miehestä oikeasti oli apua, kun itse olin kipeänä, ja hänen kanssaan oli ihana ihastella vauvaa, mutta mielessäni kuitenkin yksikkö oli minä ja A. Tiedä sitten, miltä se tuntui miehestä, jolle tämä oli jo raskauden alusta alkaen ollut suurin pelko. Onneksi jo muutaman päivän kuluttua aloin tiedostaa nämä tunteeni, pystyimme niistä puhumaan, ja noin viikon tai kahden kuluttua ne alkoivatkin jo hellittää.

Parisuhteeseen myllerrystä toivat myös muut odottamattomat tunteet ja reaktiot. Sen lisäksi, että itse suhtauduin vauvaan yllättävänkin omistautuvasti (ja omistavasti), tuntui mies välillä suhtautuvan Ahan yllättävänkin välinpitämättömästi. En tällä tarkoita mitään todellista välinpitämättömyyttä, mutta raskauden aikana mies oli meistä kahdesta puhunut vauvasta  innostuneempaan sävyyn ja on muutenkin minua huolehtivampi ihminen, joten oli yllätys huomata, että usein itse olin se, joka stressasi ja ensimmäisenä puuttui vauvan jokaiseen inahdukseen. Tähän varmasti vaikutti miehen töihinpaluu ja sen mukanaan tuoma kiire ja väsymys. Jälkikäteen ajatellen ehkä myös omalla omistavuudellani sysäsin miestä välillä tahattomastikin kauemmas ja arvostelin omassa omistautuvuudessani liian kriittisesti hänen suhteellisuudentajuisempaa tapaansa suhtautua vauvan kanssa olemiseen. (Tosin on rehellisyyden nimissä myös huomautettava, että joihinkin asioihin mies puolestaan suhtautui minua huolekkaammin ja paneutuvammin.) Ehkä näistä syistä aloin havaita omissa tunteissani ja toiminnassani piirteitä, joita ennen olin ihmetellyt ja arvostellut muissa: kritisoin ja arvostelin miehen tapaa olla vauvan kanssa (vaikka useimmiten yritinkin olla niin tekemättä) ja käytin vauvaa, tai oikeastaan sen omimista, koston välineenä. Miehellä myös kului (omasta tahdostaan riippumatta) paljon aikaa töissä muissa vastuutehtävissä, joten tunsin jääväni usein paitsi henkisesti myös konkreettisesti yksin. Nämä tosin ovat vain niitä negatiivisia yllätyksiä – pääosin meillä meni vauvan ensikuukaudet parisuhteen kannalta ihan hyvin: vauvaa oli ihanaa ihastella ja ihmetellä yhdessä, tuimme toistemme vanhemmuutta, hoitovastuuta oli (aina kun mies menoiltaan ehti) helppo jakaa ja niin hyvät kuin huonotkin fiilikset oli mahdollista jakaa toisen kanssa.

Nyt ajattelen, että nuo vaikeudet johtuivat suurelta osin yhteisen ajan ja etenkin yhteisen arjen puutteesta. Kun yhteistä aikaa oli, sille asetti liikaa paineita eikä sitä aina halunnut käyttää ikävistä tunteista keskustelemiseen, mikä yleensä johti varsin väkinäiseen kanssakäymiseen. Keskinäistä ymmärrystä ei lisännyt myöskään se, että mikä oli toisen suurin toive (perheen kanssa oleminen/ mikä tahansa muu) oli toisen suurin rasite ja toisin päin. Nyt, kun yhteistä arkea ja usein myös aikaakin on riittävästi, tuntuvat monet ongelmat ratkenneet kuin itsestään. Edelleenkään keskusteleminen ja asioista sopiminen ei väsyneenä aina ole hyvistä aikomuksista huolimatta kaikkein helpointa, mutta (pääosin miehen aikuismaisuuden ja joustavuuden ansiosta) tällöinkin usein onnistuu ainakin jotenkuten. Lisäksi omista tunteista ja muista intiimeistä asioista puhumista ”hieman” häiritsee se, että koskaan ei tiedä, voiko asian siinä hetkessä käsitellä loppuun vai alkaako vauva kohta tarvita huomiota – ja vaikka ei tarvitsisikaan, ei kolmannen osapuolen kiinnostunut tapitus aina tunnu kovin luontevalta siinä tilanteessa.

Ylipäätään yhdessä oleminen on nykyään erilaista, kun useimmissa hetkissä meitä onkin kahden sijasta kolme. Mutta loppujen lopuksi, yhtään syvemmällä tasolla tarkastellen, me olemme edelleen se sama me. Vähän erilaisina, vähän eri tilanteissa, mutta pohjimmiltaan samanlaisina. Ja meillä menee hyvin <3