Jo odotusaikana huomasi, että ihmisten suhtautuminen itseen muuttui. Yhtäkkiä kaikki olivat hirveän kiinnostuneita voinnistasi, jaksamisestasi ja tulevaisuuden suunnitelmistasi. Yhtäkkiä oli ok kommentoida painoa, elämäntapoja ja suunnitelmia pikkulapsiajalle. Avattiin ovia, annettiin tietä ja vastaan tullessa hymyiltiin enemmän kuin koskaan aiemmin. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää vain ihminen (tai nainen), vaan ”tulevaisuuden kantaja”, tärkeä tyyppi.

Ei ihme, että äitiys on niin valtava identiteettisiirtymä, sillä siihen liittyy ihan valtavia paineita ja rooliodotuksia. Enää ei riitä, että onnistut pitämään lapsesi ravittuna, puhtaana ja puettuna (ja mielellään suht tyytyväisenäkin), vaan lisäksi lapsen pitäisi saada juuri oikeanlaista ruokaa juuri oikea määrä, käyttää juuri oikeanlaisia vaippoja ja vaatteita sekä tietysti virikkeitä, joiden niidenkin pitäisi olla juuri tietynlaisia. Tätä ei yhtään helpota se, että lapsi tuntuu olevan yhteistä omaisuutta, joiden kasvattamisesta kaikki ovat vastuussa – mikä tietysti olisi ihanaa, jos se ilmenisi jotenkin muutenkin kuin jatkuvana neuvomisena, moralisointina ja paremmintietämisenä. On ollut aika järkyttävääkin huomata, että yhtäkkiä täysin vieraatkin ihmiset kokevat oikeudekseen muistuttaa, esimerkiksi junaan viereselle paikalle sattuessaan, kuinka tärkeää on muistaa antaa lapselle riittävästi rakkautta, koska muuten se sairastuu aikuisena mielenterveysongelmiin. Tai että olisi tärkeää välttää pikaruokia, koska niissä on ”e-aineita”, jotka puolestaan aiheuttavat allergioita. Ööh, juu, kiitos näistä.

Järkyttävintä on, että toiset äidit ovat kommentoijista ehkä pahimpia. Nykyään mietin todella tarkkaan, millaisista ongelmista uskaltaa toisille äideille puhua, kun liian monesti vastaus on vain tsemppiin verhottua paremmintietämistä. Esimerkiksi, kun harmittelin, että meilläkin nukutaan nykyään joka yö perhepedissä, ”lohdutti” parin isomman lapsen äiti, että ”nauti nyt kun ne ovat vielä pieniä” ja ”eivät ne sitten enää tyttö-/poikaystävää vanhempien sänkyyn tuo”. Ai että olen oppinut vihaamaan tuota ”nauti nyt” -fraasia!  Ei muuten auta yhtään siihen harmitukseen se, että joku tulee sanomaan, että turhasta harmistut ja että yritä nyt vaan nauttia. Pikemminkin siitä saa taas hyvät huono äiti -fiilikset – ikään kuin ei jokainen äiti tiedostaisi, että lapset ovat lahja, joista tulisi olla kiitollinen joka ikinen hetki (myös silloin kello 4 aamulla, kun lapsi raivoaa toista tuntia tissillä väsymystä ja nälkää ja sänky lainehtii yön aikana pakkautuneesta maidosta).

Jos tässä muutoksessa tavallisesta ihmisestä, joka tietää mitä tekee ja on vapaa tekemään mitä haluaa, äidiksi, joka selkeästikään ei tiedä mitä tekee eikä todellakaan ole (niin kuin ei oikeastikaan ole) vapaa tekemään mitä haluaa, ole kylliksi, muuttuu suhde omaan kehoon aivan täydellisesti. Alapää ja rinnat ovat naisena hirvittävän yksityisiä ja eroottisia paikkoja, ja naisten ulkonäköä arvostellaan ja seksualisoidaan muutenkin aivan valtavasti. Äitinä alapääsi on yhtäkkiä paikka, josta vauva tulee/on tullut ja rinnat vauvan ruokkimista varten. Ennen näitä alueita pääsi katsomaan ja koskemaan lähinnä oma mies, nyt ei pariin kuukauteen ole halunnut kenenkään koskevan kipeää alakertaa ja tissit ovat vauvan ykistyisomaisuutta. Raskaana tai vauvan kanssa liikkuessa ei myöskään saa samalla tavalla katseita kuin ennen, minkä luulisi olevan hienoa. Kuitenkin on niin tottunut siihen, että mitä enemmän katseita saa, sitä paremmalta näyttää (eli sitä paremmin on täyttänyt tietyt rooliodotukset naisena), että tuntuu oudolta, että kukaan ei enää ole kiinnostunut sinusta. Hirveän ristiriitaista ja hirveän typerää, mutta niin totta ainakin omassa kokemusmaailmassani.

Pahinta on, että tähän kaikkeen menee itse mukaan. Oma lapsi on kuitenkin niin tärkeä, että haluaa tehdä kaiken oikein. Ja tietysti kun äitiyslomalla ainoa tehtäväsi on olla hyvä äiti, millaista käsitystä myös muiden ihmisten suhtautuminen jatkuvasti vahvistaa, on hirveän vaikeaa taistella rooliodotuksia vastaan. Pyrin taistelemaan kaikkia turhia paineita ja nipottamista vastaan, mutta silti esimerkiksi lapsen ruokkimisesta korvikkeella sen yhden kerran, kun olin muutaman tunnin pois kotoa, toi ihan hämmentävän huonon omatunnon. Siinä vasta tajusi, mistä pulloruokkivat äidit ovat puhuneet. Kiva, että imettämiseen kannustetaan, mutta pliis jotain rajaa, kyllä korvikkeellakin kasvaa ihan kunnon lapsia (mikä muistetaan aina sanoa vasta, kun imettämisessä tulee jotain ongelmaa – tosi uskottavaa). Myös se oli hämmentävää, kuinka vahvasti reagoin edelliseen postaukseeni tulleeseen ”hae apua” -kommenttiin. (Lyhyesti: kerroin huonossa hetkessä mieleen välähtäneestä ajatuksesta läpsäistä lasta ja joku kommentoi, että ”kaikki väkivalta-ajatukset aina todella vaarallisia lapselle”,”ne eivät ole normaaleja” ja että ”hae ehdottomasti itsellesi tukea ja apua”.) Kyseessä on täysin tuntematon ihminen, joka minua ja tilannetta tuntematta tulee anonyymisti, tosin luultavasti ihan hyväntahtoisesti, kommentoimaan kokemuksiani. Normaalisti ohittaisin tuollaiset olankohtautuksella, mutta nyt aloin jo kyseenalaistaa oman arvostelukykyni ja mielenterveyteni, ennen kuin puhuin miehen kanssa, joka huomautti, että eihän kyseisellä kommentoijalla ole mitään käsitystä minusta ja meidän elämästä. Kehollisuuteen liittyen myös ensimmäinen rakastelu synnytyksen jälkeen herätti hirveän ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta sitä halusi, toisaalta tuntui, että tämähän on äiti-ihmiseltä aivan valtavan epäsiveellistä ja väärin. (Hei haloo, mitenhän sitä äidiksi oikein päädytään :D)

Pikkuhiljaa täältä vauvakuplan keskeltä alkaa tunnistaa vanhan itsensä, ja naisen, mikä toisaalta tuntuu hyvältä, toisaalta aiheuttaa lisää ahdistusta. Toisaalta on ihanaa huomata taas kiinnostuvansa muustakin kuin vauvasta, kaipaavansa omaa aikaa ja välittävänsä ulkonäöstään. Toisaalta kun äitiyslomalla aikaa omille kiinnostuksen kohteille ja menoille ei ole, ja kaikki vaatteet ovat jatkuvasti puklussa ja maidossa ja mahakin vielä vähän pömpöttää, aiheuttaa toiveiden ja mahdollisuuksien välinen ristiriita ahdistusta. Epätoivoissani olen jopa anellut miestä antamaan omia töitään minun tehtäväkseni ja jossain pikkuhommissa olen saanutkin autella. (Kuulen jo ”nauti nyt” -kuoron huutavan!) Vielä en ole löytänyt tasapainoa äiti-identiteetin ja naisidentiteetin välillä. Esimerkiksi: Kuinka paljon omaa aikaa saa ottaa? Saako ulkonäöstä välittää (käytännöllisyys vs. kauneus)? Saako sanoa haluavansa jo töihin? Paljonko vauvapuhetta on ok? Miten paljon pitää uhrautua? Onneksi nykyään puhutaan jo paljon siitä, ettei äidinkään tarvitse olla vain äiti ja että on ok olla kiinnostunut myös muista asioista. Toisaalta retoriikka on tässäkin muka-suvaitsevaisessa diskurssissa aivan onnetonta (äidinkään ei tarvitse olla vain äiti ja että on ok olla kiinnostunut myös muista asioista), ja vaihtoehtoista äitiyden mallia tunnutaan rakentavan pikemminkin vanhan mallin taakse kuin viereen.

Yhteiskunnan asettamien vaatimusten lisäksi pelkän arjen aiheuttamasta riittämättömyyden tunteesta saisi kirjoitettua oman postauksensa (mikä olikin tarkoituksena, mutta se jäi). Niistä hetkistä, kun ei jaksaisi nousta yöllä saatuaan juuri nukahdettua. Kun ei jaksaisi ryhtyä tissiksi kolmatta kertaa kahden tunnin sisään. Kun vauva viihtyy kaikkien muiden sylissä, muttei omassa. Kun vauva vaan huutaa ja huutaa. Ja kun ei pysty ollenkaan nauttimaan arjestaan, vaan odottaa, koska tämä vaihe loppuu. Niistä on kuitenkin kirjoitettu niin monta tekstiä, ettei kaikkea sitä tarvitse ehkä toistaa. Sanonpahan vain, että on hemmetin rankkaa tehdä työtä, josta ei saa mitään kiitosta, jota ei saa koskaan valmiiksi ja jossa on kiinni aivan jatkuvasti. Siispä yritetään antaa itsellemme ja toisillemme vähän armoa, jooko?