2 kk – kaksin kotona

Toisen kuukautensa aikana, siis käytännössä huhtikuussa, poju on oppinut kannattamaan päätään, sairastanut elämänsä ensimmäisen nuhan, oppinut hymyilemään, kasvanut ihan kauheasti sekä kierähtänyt alas sohvalta (lattialle patjaksi levitetyltä, joten mitään vaaraa ei ollut). Yhdessä olemme jatkaneet auringosta nauttimista ja sairastamista sekä opetelleet olemaan kaksin kotona. Alla taas tapahtumia tarkemmin viikko viikolta – näihin viikkoihin kun mahtuu ihan valtavasti asiaa!

Huhtikuun toisella viikolla meillä meni hermo vauvan jatkuvaan huutamiseen, joten otimme käyttöön ilmakuplia pilkkovan ja sitä kautta vatsavaivoja helpottavan Cuplaton-lääkkeen. (Kyllä, ”hyvä äiti” olisi enemmän huolissaan vauvan voinnista kuin omista hermoistaan, mutta tosiasia on, että tuolloin olin huolissani lähinnä omasta mielenterveydestäni.) Se auttoi vähän, ja itku vaihtui kitinäksi, mutta silti hermot olivat suht kireällä, kun koko päivän kaikkensa yritti, eikä mikään kelvannut. Kun poika ei tuolloin reilu viisiviikkoisena osannut vielä hymyillä, oli myös positiivinen vuorovaikutus ihan nollissa. (Tätä kirjoittaessa Juha Tapio laulaa radiossa: ”Kuka kiittää sua, kun sä kaikkesi teet?” Niinpä :D) Tuolla viikolla tuli muun muassa mietittyä ”hiljenisiköhän se, jos vähän läpsäyttäisi” ja jätettyä vauva yksin makuuhuoneeseen huutamaan ilman, että tuli sillä hetkellä edes huono omatunto. Jälkikäteen tietysti pelkäsi omia ajatuksiaan ja tunsi niistä huonoa omaatuntoa, mutta koska tuollaiset ajatukset ovat vahvoja vanhemmuuden tabuja, oli niistä vaikea edes puhua kenellekään – mikä ei tiestysti auttanut asiaa. Jälleen olin kiitollinen miehestä, joka teki mahdollisimman paljon etätöitä ja kerran myös lähti kesken kokouksen hoitamaan lasta, kun en enää jaksanut.

En tiedä, mihin tilanne olisi vienyt, ellei tuon viikon jälkeen olisi tullut käännettä. Maanantaina minulle nousi jälleen kuume ja rinta, tällä kertaa vasen, oli aivan järjettömän kipeä. Miehelle puolestaan iski kova flunssa. Kirosin ja itkin, etten jaksa. Päätin heittää romukoppaan kaikki ajatukset ”hyvästä äitiydestä” ja ”kehittävästä tekemisestä” ja vain makoilimme vauvan kanssa sängyssä koko päivän. Kun vauva inahtikaan, löin vain tutin (vaurioittaa purentaa) tai tissin (en halua opettaa lastani tissitakiaiseksi) suuhun yrittämättäkään ensin rauhoittaa sitä laulamalla (kehittää eri aivoaluiden välisiä yhteyksiä), juttelemalla (tukee puheen kehitystä), silittelemällä (vahvistaa useita elintoimintoja ja vähentää stressiä) jne. jne. Ja ihme tapahtui – vauva oli tyytyväinen koko päivän! Meidän poika, joka normaalisti inisi ja kitisi koko päivän nukkumatta yksiäkään päiväunia, vaan nukkui tyytyväisenä koko päivän! Ja seuraavan. Ja sitä seuraavan. Oikeastaan hän vain nukkui koko viikon alkuviikosta minun ja loppuviikosta miehen kanssa sairastupaillen. Mietin, pitäisikö yhtäkkisestä muutoksesta huolestua, mutta laitoin väsymyksen huonosti nukuttujen edeltävien viikkojen sekä myös vauvaan tarttuneen nuhan piikkiin.

Vauvan jatkuva nukkuminen loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, ja viikon jälkeen poika oli oma virkku itsensä. Jokin oli silti eri tavalla: hän oli hyväntuulinen! En edelleenkään tiedä, mitä pienen päässä tuon viikon aikana tapahtui, mutta sen jälkeen poika on ollut muutamia yksittäisiä päiviä ja iltoja lukuun ottamatta lähinnä hyvällä tuulella ja myös nukkunut päiväunia. Ainoa selitys, minkä keksin, on, että olen itse osannut suhtautua vauvaan ja vanhemmuuteen nyt niin paljon rennommin ja ollut itsekin paremmalla tuulella, ja että poika aistii sen. En usko, että se on koko totuus ja tuntemattomia ovat vauvojen aivoitukset, mutta ei oma stressaamiseni lapsen virikkeiden saannista varmaan ainakaan auttanut asiaa. Pikemminkin kävi niin, että kun hyväksyin, että meidän poika ei ole ihan yhtä kehittynyt kuin jotkut ikätoverinsa, alkoi sekin tehdä niitä temppuja, joilla vauvojen kehitystä seurataan. Kun vauva suostui hetken olemaan keskenään mahallaan lattialla, huomasin, että osaahan se nostaa päätään! Ja kun hänen kanssaan pystyi hetken vuorovaikuttamaan ilman itkua ja parkua, huomasin, että meidän poikahan hymyilee todella komeasti! Seitsenviikkoisena poika kierähti vatsaltaan kyljelleen ja viikon päästä teki saman tempun uudestaan. Poika siis kehittyy sittenkin ihan ajallaan, ja meillä menee nyt muutenkin hyvin 🙂 (Ja vaikka ei kehittyisikään, niin mitä sitten – kyllä se varmaan joskus olisi oppinut nostamaan päätään tai hymyilemään tai mitä ikinä, ja ketä enää vuoden päästä kiinnostaa, oppiko se nämä temput kuuden vai kymmenen viikon iässä.)

Vielä pari sanaa ristiäisistä: Meillä oli loppuun asti kauhea stressi nimestä. Siis miten voi päättää toisen puolesta noin isosta, koko loppuelämän mukana kulkevasta asiasta! Lopulta pöydällä oli suvusta tuleva nimi ja nimi, joka meistä vain oli kaunis. Vaiheilimme monta päivää ja harkitsimme jo kolikon heittämistä, mutta lopulta mies ehdotti suvusta tulevan nimen ottamista. Hänen oma nimensä tulee suvusta ja hän on pitänyt siitä, joten näin päätimme tehdä. Nimi tulee omasta suvustani elossa olevalta sukulaiselta ja huomasin, että ristiäisissä nimi herätti reaktioita, mutta onneksi kukaan ei vaikuttanut liian pollealta tai liian pettyneeltä. Silti huomaan, että nimi, joka miehen kanssa kaksin pohtiessa tuntui kauniilta ja lapselle sopivalta, tuntuu nyt julkistettuna vahvemmin jonkun toisen nimeltä. Pelkään, alkaako se koskaan tuntua poikamme omalta. Oli miten oli, hän on nyt A.

Päivitys: Jätin tämän tekstin julkaisematta kirjoitushetkellä, jotta saisin neuvolasta tämän hetkiset tarkat mitat. Sen jälkeen tapahtunutta: Pian tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen alkuiltapäivästä A aloitti huutamisen, joka ei vaan millään, millään, loppunut. Illalla en vain enää jaksanut, joten soitin raivopuhelun vielä työmatkalla olevalle miehelle, jätin pojan huutamaan yksin keittiöön miehen ravatessa loppumatkan kotiin, häivyin ulos samalla oven avauksella ja soitin itkupuhelun omalle äidille. Jep jep, meillä menee nyt ihan hyvin, huoh… Lisäksi kaverin päivää vanhempi poika oppi pari päivää myöhemmin ihan oikeasti kierähtämään mahaltaan selälleen, ja nyt mietin, miksi meidän poika ei vielä osaa. Se siitä rennosta vanhemmuudesta 😀

 

A on nyt 61 cm pitkä ja painaa 5330 g (eli on raukka vähän liian hoikka). Hän käyttää vaatekokoa 50/56 ja vaippakokoa 2.

A

  • kiinnostuu jo välillä leluista ja esineistä
  • tuijottelee silmiin ja juttelee
  • hymyilee (<3!)
  • nostaa ja kannattelee päätä pitkiäkin aikoja
  • osaa kierähtää vatsaltaan selälleen – tosin ei ilmeisesti vielä tarkoituksella

Kuukauden vinkit:

  • älä suorita vanhemmuutta – se ei ole sen arvoista ja lapsi oppii kyllä, kun on sen aika
  • älä vertaile muihin äiteihin ja vauvoihin – kaikki olemme erilaisia
  • luota itseesi – itse tunnet lapsesi parhaiten (tai ainakin yhtä hyvin kuin kumppanisi)
  • luota toisiin – tauko tekee välillä hyvää, eikä kukaan saa lasta parissa tunnissa pilattua
  • tue myös kumppanisi vanhemmuutta – toinen vanhempi on rikkaus lapselle ja saatat itsekin oppia jotain uutta
  • muista parisuhde – parisuhde (vanhemmuudesta erillisenä suhteena) on suuri voimavara
  • muista itsesi – ota omaa aikaa ja pidä taukoja, älä jää vellomaan
  • käytännön vinkkinä: sitteri on pop!
  • toisena käytännön vinkkinä: jos vauva tuntuu jatkuvasti kitisevän ja sillä tuntuu olevan ilmavaivoja, voi kokeilla pitää pitempiä ruokailuvälejä. Minulle lääkärin ohje syöttää enintään parin tunnin välein toimi hyvin ja oli kiva, ettei ihan luvan kanssa tarvinnut koko ajan olla imettämässä. Tosin poika oli nyt neuvolassa liian hoikka, joten ehkä ainakin kokeiluluonteisesti luovumme tästä käytännöstä ja palautamme mieleen Netflix-tunnukset.

 

Perhe Lapset Vanhemmuus

Synnytyskertomus ja synnytyksestä palautuminen

Ensin en ajatellut julkaista synnytyskertomusta täällä blogissa ollenkaan. Koin, että synnytys on niin yksityinen ja herkkä asia, etten halua julkisesti avata sitä sen enempää. Kuitenkin muistan, kuinka raskausaikana luin kirjoituksia vaikeista synnytyksistä ja niiden jättämistä traumoista ja kauhulla rukoilin, kumpa oma synnytykseni ei menisi niin. No, menihän se – ja juuri sen takia haluankin tänne siitä kirjoittaa. En terapian vuoksi, vaan koska vaikka synnytykseni oli ensisynnytykseksi epätyypillinen ja vaikea, ei se jättänyt minkäänlaisia traumoja, vaan voisin jopa sanoa synnytykseeni menneen hyvin, ellei minulla olisi mustaa valkoisella vähän toisenlaisesta tulkinnasta (- sekä ilman lievästi traumatisoitunutta miestä). Jos synnytyskertomus ei kiinnosta, mutta haluat lukea sen herättämistä ajatuksista ja palautumisesta, skippaa kursivoitu osa 🙂

Edellisenä iltana 5.3. raskausviikolla 40+6 oli selkä kipuillut siihen malliin, että mietin, voisiko kyse olla supistuksista. En kuitenkaan vielä uskonut, että vielä mitään tapahtuisi eikä sitten tapahtunutkaan. Seuraavana aamuna oli neuvola, paineet olivat taas vähän koholla, muttei mitään muuta poikkeavaa ollut ja vähän ehdittiin puhua jo käynnistyksestäkin. Illalla kokeilimme miehen kanssa erilaisia S:iä (siis sauna, siivous, seksi – voitte päätellä, mistä oli kyse ;)) käynnistymisen toivossa ja myöhemmin illalla tulikin reilusti veristä limaista vuotoa. Aika pian tämän jälkeen, puoliltaöin 7.3., alkoi taas tuttu selkäkipu, jota jälleen epäilin supistuksiksi. En saanut kivulta nukuttua, vaikka meinasin, että tuskin tässä tarvii lähteä, kunnes kahden aikaan alkoivat selkeät kivualiaat supistukset, joiden välillä ei tuntunut olevan taukoa ollenkaan.

Supistukset olivat alusta asti niin voimakkaita, että pakottivat seisomaan ja huojuttelemaan, eikä puhumaan aina pystynyt. Vähän ennen kolmea jo soitettiin synnärille, jossa oltiin puoli neljän maissa. Itse epäilin, voiko ensikertalaisella edetä näin nopeasti ja kätilökin tuntui suhtautuvan epäileväisesti, mutta mitattaessa olinkin jo 5 senttiä auki. Tämän jälkeen ovat muistikuvat vähän hämärämpiä ja tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt, mutta ilmeisesti pari tuntia siinä mentiin vielä ihan vain lämpöpusseilla ja liikkumalla kunnes olin 7 senttiä auki. Siinä vaiheessa en halunnut vielä puudutuksia, joten kokeilin ilokaasua, mitä aluksi vastustin, mutta joka osoittautuikin yllättävän mukavaksi kaveriksi ja sillä pärjäsin hyvin kunnes olin täysin auki kymmenen maissa aamupäivällä.

Alkuvaihe ei mennyt sairaalan osalta ihan putkeen, sillä meidät vastaanotti ilmeisen kokematon opiskelija, joka oli kyllä ihan mukava, mutta hirveän epävarma, mikä ei tuonut itselle kovin turvallista tunnetta. Asiaa ei auttanut myöskään tämän opiskelijan ohjaaja, jonka rooli oli ilmeisesti lähinnä käydä sättimässä opiskelijaa, että tämä oli tehnyt kaiken väärin. Kiva kuulla! Kolmanneksi kukaan ei ollut tajunnut kysyä, millaisia kivunlievitysmenetelmiä olin ajatellut, ennen kuin meidät oli jo ohjattu synnytyssaliin ja olin vaihtanut vaatteet, minkä jälkeen ammeelliseen huoneeseen ei enää päässyt. Opiskelija ei osannut myöskään ehdottaa juuri mitään, joten vähän senkin takia lämpöpusseilla mentiin niin pitkälle. Onneksi vuoron vaihtuessa saimme ihanan ja kokeneen kätilön, joka oli kanssamme synnytyksen loppuun asti.

Avautumisvaiheen jälkeen mikään ei sitten enää mennytkään putkeen. En enää tahtonut jaksaa kipuja, mutta tehokkaammista kivunlievitysvaihtoehdoista oli mahdollista laittaa enää pudendaalipuudutus, jonka laittaminen sattui hirveästi eikä tuntunut auttavan. Ponnistaa ei vielä saanut, kun vauva oli liian ylhäällä, ja samalla supistukset tuntuivat laantuvan ja oksitosiinia jouduttiin nostamaan monta kertaa. Toisaalta kipu ei juurikaan hellittänyt missään välissä, vaan pahinta olikin ihan jatkuva selkäkipu. Näin mentiin kaksi tuntia ja lääkäriä konsultoitiin useampaan otteeseeen, kunnes sain puolenpäivän aikaan alkaa ponnistamaan. Tekniikka löytyi hyvin, vaikka ilmeisesti puudute tarvetta vähän vähensikin, mutta vauva valui asentovirheen takia aina supistusten välissä takaisin. Näin sivunmennen sanoen minusta ponnistuttaminen ei tuntunut yhtään isolta kakkahädältä, vaan jäätävältä selkäkrampilta. Onneksi kätilö osasi heti kertoa, mistä oli kyse, sillä meinasin tuossa vaiheessa jo alkaa panikoimaan.

Näin mentiin taas tunti, konsultoitiin taas lääkäriä ja jatkettiin. Jossain vaiheessa paikalle pyydettiin vastaava kätilö arvioimaan tilannetta, ja tämä käski myös vain tsempata. Näin meni siis yhteensä ehkä puolitoista tuntia. Lopulta kutsuttiin vastaava lääkäri, joka hänkin ensin meinasi, että tsempillä vaan, mutta aika nopeasti alettiin puhua imukupista. Olin tähänkin asti maannut selälläni (helvetin huono asento, mutta mihinkään muuhun asentoon siirtyminen tuntui vielä paljon kivualiaammalta), joten siirtymä gynekologiseen asentoon ei onneksi ollut iso. Kätilö leikkasi episiotomian ja lääkäri yritti kaksi kertaa vetää imukupilla siinä onnistumatta, sitten kutsuttiin paikalle myös osaston lääkäri. Mies kertoi jälkikäteen, että tässä vaiheessa vastaava kätilö oli jo varaamassa leikkaussalia. Kuulemma olin tässä vaiheessa myös huutanut jotain tyyliin: ” Ei, älä älä!” Viimeisenä keinona leikattiin vielä vähän leveämpi episiotomia ja osaston lääkäri laitettiin yrittämään imukupilla, ja sillä riuhtaisulla syntyi meidän poika.

Synnytyksen jäljiltä jäi isohko leikkaushaava, yksi toisen asteen repeämä ja pari pienempää. Onneksi kuitenkin istukka syntyi suhteellisen helposti ja kivuttomasti ja ehjänä eikä verenvuotoja tullut. Paikkailussa meni oma aikansa, mutta tilanteeseen nähden selvittiin kai aika helpolla. Hotelliin emme päässeet, kun en vielä muutamankaan tunnin jälkeen pystynyt edes juuri istumaan ilman huimausta, mutta yön jälkeen olo oli jo paljon parempi. Vaikka synnytys itse ei nyt mennytkään ihan putkeen, niin lopulta tapahtumasta jäi kuitenkin hyvä fiilis – vaikken ehkä ihan heti samaa uudestaan tekisikään.

Eniten synnytyksessä yllätti, kuinka nopeasti ja helposti kaikki tuntui menevän. Tämä voi nyt tuntua hassulta suhteutettuna siihen, että avautumisvaiheen loppupuoli ja ponnistusvaihe olivat synnytyksessäni todella pitkittyneitä ja loppuvaiheessa sanoinkin moneen kertaan, etten enää pysty (- mitä siis olin luvannut itselleni olla sanomatta. Toisaalta se annettakoon anteeksi, sillä loppujen loppujen lopuksi tosiasia on, että vaikka jaksamista olisi ollut vielä enemmän jäljellä, en omin voimin olisi saanut lasta ulos.) Kuitenkin siinä tilanteessa aika tuntui kulkevan eri tavalla, ja olin koko synnytyksen ajan, ehkä kiitos ilokaasun, jotenkin omissa maailmoissani. Mies kertoikin hauskana anekdoottina jälkikäteen, kuinka oli jossain vaiheessa kysynyt minulta, voisiko käydä vessassa, ja olin tunnin päästä vastannut, että voisi. Itse muistan vain siinä tilanteessa taputelleeni itseäni olalle siitä, kuinka urhoollisesti omien kipujeni keskeltä heti myönnyin miehen pyyntöön 😀 Loppuvaiheessa alkoi iskeä pieni ahdistus, mutta silloinkin se liittyi lähinnä tunteeseen siitä, että kukaan ei tajunnut, kuinka fyysisesti loppu oikeasti olin – ei siis mihinkään kuolemanpelkoon tai paniikkiin täydellisestä avuttomuudesta, mistä jotkut ovat kertoneet. Kätilön kanssa seuraavana päivänä käydyssä keskustelussa annoinkin synnytykselleni kokonaisarvosanan 7. Jos arvostelussa ei oltaisi otettu huomioon ns. ”välttämättämiä seikkoja”, kuten että lapsemme oli isokokoinen ja virhetarjonnassa, olisi arvosana varmaan noussut ysiin. Ja tämä kaikki siis huolimatta siitä, että kaikki pelkoni – oksitosiinitippa, gynekologinen asento, episiotomia ja imukuppi – kävivät toteen (kolme ensin mainittua eivät pelotteluista huolimatta tuntuneet missään, viimeinen sen sijaan oli aivan tuskaa).

Jos synnytys yllättikin positiivisesti, olivat kaikki jälkivaivat negatiivinen yllätys, johon en ollut osannut varautua. Synnytyksen jälkeen ajattelin, että ”okei, se oli siinä”, mutta sen jälkeen olikin vielä heti perään istukan painelua, parsimista, jälkisupistuksia ja älytöntä turvotuskipua alaosastossa. Turvotuksen takia en pystynyt kunnolla kivuilta istumaan moneen päivään, ja tyynynkin kanssa se oli kivuliasta monta viikkoa. Tähän saattoi tietysti vaikuttaa myös se, että minulle tehtiin keskimääräistä isompi episiotomia, joka lähti ensin pari viikkoa synnytyksen jälkeen repeämään lisää ja sitten myös tulehtui. Itse asiassa haava ehkä vuotaa vieläkin, mutta en ole jaksanut alkaa selvittää asiaa kaikkein muiden mahdollisten lääkärikäyntien jälkeen, heh… Lääkärissä ollaan siis tosiaan käyty paitsi lapsen pakollisissa neuvolatarkastuksissa myös oman vointini takia ensin kohtutulehduksen, sitten episiotomiatulehduksen ja lopulta kahdesti rintatulehduksen takia. Näissä kaikissa ehdottomasti pahinta on ollut kaikki voimat vievä kuume, eikä todellakaan ole ollut herkkua olla puolet ajasta kuumeessa pienen vauvan kanssa. Lisäksi pari viikkoa synnytyksen jälkeen episiotomia kipuili myös kävellessä ja kunto oli muutenkin raskauden jälkeen ihan nollissa – ei siis todellakaan mitään synnytyksestä lenkkipolulle -meininkiä, kuten olin naiivisti ajatellut. Mitähän muuta… Onneksi suurin osa näistä vaivoista meni muutamassa viikossa ohi ja nyt ne ajat tuntuvat olevan jo kaukana takana. Ja vielä suuremmaksi onneksi vältyin myös kokonaan minkään asteiselta baby bluesilta, jota suuresti pelkäsin.

Muuten kroppa on palautunut yllättävän hyvin. Raskausarvet, joita tuli paljon ja suuria, ovat lähteneet jo hyvin vaalenemaan. Myös raskauskilot ovat karisseet nopeasti (ja helposti – pitsaa ja kakkuja on tullut syötyä!): jo pari viikkoa synnytyksen jälkeen raskauskiloja oli jäljellä enää viisi kahdestakymmenestä ja uskoisin, että loputkin ovat lähteneet. Ehkä. Myös minulla, kuten niin monella muullakin, suhtautuminen omaan kroppaan muuttui hirveästi raskauden aikana, enkä enää ole jaksanut välittää läheskään yhtä paljon siitä, miltä näytän. Okei, vatsassa on edelleen hieman löysää nahkaa, joka pullottaa ikävästi housuissa, mutta entä sitten. Kun kroppa ei yli puoleen vuoteen ole toiminut kunnolla, on pääasia, että se taas toimii! Ja rinnat ja lantio ovat kasvaneet ja levenneet selvästi, joten vaikka kiloja olisikin tullut, ovat ne ihan hyvissä paikoissa 😀 Loppuun pienenä disclaimerina myönnettäköön, että välillä on kyllä tuntenut hirveää kateutta ihmisiä kohtaan, joilla synnytys ja toipuminen ovat sujuneet normaalisti. Yritän kuitenkin ajatella, että saimme kuitenkin terveen lapsen, mikä on pääasia <3

Perhe Terveys Lapset Raskaus ja synnytys