Niin paljon mahtuu muutamaan viikkoon, että mistähän sitä edes aloittaisi…

Pojunen syntyi keskiviikkoiltapäivänä 14 tuntia kestäneen synnytyksen jälkeen. Synnytyssalissa oleskeltiin muutama tunti ja saatiin vähän välipalaa. Alkuillasta päästiin siirtymään perhehuoneeseen, pyörätuolilla kun huimasi niin paljon, ja mies kävi hakemassa ruokalasta iltapalaa. Perhehuoneessa oltiin perjantaihin asti, jolloin päästiin lääkärintarkistuksen kautta kotiin. Perhehuoneessa tykkäsin siitä, että kaikki oli niin kätevästi järjestetty: omat vaatteet, siteet, vaipat, petivaatteet ja ruuat tarjottiin sairaalan puolesta ja kaikkea sai käydä hakemassa itse tarpeen mukaan niin, ettei aina tarvinnut pyytää, ja apua sai aina tarvittaessa. Toisaalta otti vähän päähän elää sairaalan rytmin mukaan (aamupalaa sai vain 8-9 ja iltapalakin oli jo klo 19 – jos enää muistan oikein) ja hoitajilla oli ikävä tapa pyörähtää huoneeseen pyytämättä ja kysymättä aina, kun oli juuri menossa syömään/suihkuun/nukkumaan/tmv. Sairaalassa oli myös jotenkin outo olo, mitä on tässä vaikea avata enempää – kuin eläisi jotain toista, omasta elämästä irrallista simulaatiota – joka onneksi helpotti, kun pääsimme kotiin.

Kotona ensimmäiset päivät olivat ihania: poika lähinnä nukkui ja hereillä ollessaan tapitteli tyytyväisenä kodin seiniä ja välillä vanhempiakin. Söimme hyvällä omallatunnolla lähinnä eineksiä ja vain pesäilimme. Uunituoreet isovanhemmat ja tädit kävivät viikonloppuna, mutta muuten emme hetkeen kutsuneet edes vieraita. Jo sairaalassa imetys ja vaipanvaihto olivat tulleet tutuiksi ja lähteneet sujumaan (imetys maidontulon kannalta vähän liiankin hyvin), joten vaikka kaikki oli uutta ja kaiken suhteen oli edelleen opeteltavaa, ei mikään tuntunut liian vaikealta. Tähän varmasti auttoi se, että meitä oli kaksi paikalla ihmettelemässä, joten itse ainakin kyseenalaistan ne kommentit, ettei miestä tarvisi ensiviikkoihin ja -kuukausiin mihinkään. Yötkin poju nukkui alusta asti vain muutamalla herätyksellä ja usein hänet sai siirrettyä illalla omaan sänkyyn. Pojan ollessa viikon ikäinen minulla diagnosoitiin kohtutulehdus, mutta oireet helpottivat antibiooteilla onneksi jo parissa päivässä. Äitiys oli jo sairaalassa tuntunut luontevalta ja poika omalta, ja kotona uusi tulokas solahti ”arkeen” (tai siis lomaan) kuin olisi aina ollut osa sitä.

Parin viikon iän lähestyessä itkuisuus alkoi pikkuhiljaa lisääntyä. Noin joka toinen päivä kului enemmän tai vähemmän kitistessä ja joka toinen nukkuessa. Onneksi mies oli vielä vapaalla, joten pystyimme jakamaan hoitovastuuta, ja itkukin yleensä rauhoittui kantorepussa tai laulamalla. Viikon päästä kohtutulehdusdiagnoosista kävin edelleen haisevan vuodon takia uudestaan lääkärissä ja sain tällä kertaa diagnoosisi episiotomian tulehduksen. Seuraavalla viikolla itkuisuus vaan jatkoi lisääntymistään, ja minulle nousi jälleen kuume – tällä kertaa oli kyseessä rintatulehdus. Samaan aikaan muuttopakkauksen loppurutistus alkoi painaa päälle, ja kun muutenkin hermot olivat kireällä jatkuvan sairastelun ja vauvan itkuisuuden takia, oli olo välillä todella kurja. Tutti, jota pitkään vastustin, otettiin aika nopeasti tiuhaan käyttöön. Silti ei, ainakaan näin jälkikäteen muistellen, kertaakaan käynyt mielessä, että miksi tähän koko hommaan ryhtyi tai olisi tullut katumapäälle. Tässä miehen tsemppaus ja läsnäolo auttoivat paljon, vaikka välillä tuntui, että hoitovastuu alkoi miehen vapaan loppua kohden kaatua lähinnä minulle.

Neljäs viikko olikin sitten suoraan sanottuna aika perseestä. Olimme juuri muuttaneet, mies oli palannut töihin ja minä olin jäänyt kaksin vauvan kanssa kotiin. Puhumattakaan siitä, että vauva tuntui vain huutavan koko päivän joka päivä – siis ihan kirjaimellisesti koko päivän aamun heräämisestä illan nukahtamiseen ilman päiväunia. Onneksi yöt saimme edelleen nukuttua, vaikkakin nyt joka ilta perhepedissä, kun poika ei nukahtanut tai pysynyt unessa kuin vieressä. Välillä tuli miettineeksi, miksi ihmeessä tähän ryhtyi – ei kaduttanut, mutta mietti, oliko päätöksessä sittenkään mitään järkeä. Aloin ymmärtää, miksi äidit valittavat, etteivät ehdi syödä. Päivät kuluivat ympäri taloa kävellen ja laulaen. Illat miehellä oli usein menoa, joten illat kulkivat samaa rataa. Ja ne lyhyet hetket, joita joskus sai varastettua, kuluivat muuttulaatikoita purkaessa – jos nopean syömisen jälkeen enää ehti. Vertaisäidit FB-ryhmässä kehottivat keskittymään omaan jaksamiseen eikä kotitöihin, mikä oli ihana ohje, mutta minkäs teet, kun puhtaita astioita tai vaatteita ei enää ole ja muuttolaatikotkin pitäisi palauttaa viikon päästä. Kun mieskin oli paljon omissa menoissaan, tuntui vauvan kanssa jäävän välillä todella yksin.

Huomaan, että tähän kuukauteen on mahtunut niin paljon asiaa, että paljon on jo ehtinyt unohtumaankin. Kun perheeseen tulee uusi jäsen, joka laittaa arjen uusiksi ja joka joka hetki kehittyy ja kasvaa, ja kun samaan aikaan vielä omassakin kehossa ja mielessä tapahtuu paljon muutoksia, tuntuu muutamakin viikko ihan valtavan pitkältä ajalta. Ja toisaalta samaan aikaan ihmettelee, mihin se aika on oikein mennyt. Kaikkien muutosten päälle kun lisää vielä väsymyksen ja toisaalta arjen toisteisuuden (päivät erottaa toisistaan lähinnä se, koska tiskasi ja koska pyykkäsi ja koska ei ehtinyt kumpaakaan), tuppaavat asiat unohtumaan. Pitäisi kirjoittaa useammin, sillä nämä ovat ihan valtavan ainutlaatuisia viikkoja, joita ei enää saa takaisin.

Kaiken kaikkiaan voin kuukauden kokemuksen tuomalla syvällä rintaäänellä sanoa, että kaikki, mitä vauva-arjesta on kirjoitettu, on totta. Toisaalta vauva-arki on rankkaa. Kun yö on jäänyt lyhyeksi, ja vauva vain huutaa kolmatta päivää putkeen, ei paljoa naurata. Kun siihen lisätään mahdolliset hormonimyrskyt ja tulehdukset ja kivut ja säryt ja fakta, että muutakin arkea pitäisi pyörittää siinä sivussa, tekisi välillä mieli lähettää toinen junalla Timbuktuun ja mielellään mahdollisimmat pitkäksi aikaa – mikä siis olisi tällä hetkellä noin pari tuntia, mikä ei yhtään helpota ahdistusta siitä, että oma aika on kutistunut lähelle nollaa. Ennen syntymää päivittelimme miehen kanssa, miten vanhemmat valittavat oman ajan puutteesta, kun perheen kanssa oleminenhan on sitä omaa aikaa, mutta ei se (ainakaan? edes?) näin pienen kanssa sitä todellakaan ole. Yhteistä aikaa miehenkään kanssa ei ole viime aikoina juuri ehtinyt olla, mikä on heijastunut myös kommunikaatioon (ainakin omalta puoleltani, heh…). Toisaalta vauva-arki on ihanaa. On ollut hetkiä, kun olemme vauvan kanssa vain tuijotelleet toisiamme, ja vauva on tuntunut ihan maailman parhaalta tyypiltä. Nyt kevätilmojen saapuessa olemme tehneet pitkiä vaunulenkkejä auringosta nauttien ja paistatelleet päivää parvekkeella lehteä lukien. Olemme makoilleet miehen kanssa sängyllä ja ihastelleet välissä tuhisevaa yhteistä lasta. Nytkin on harvinainen hetki, kun vauva nukkuu rauhassa päiväunia vieressä, ja itse olen saanut jo jopa tunnin aikaa tehdä mitä vain (- tosin melkein viikon takaiset tiskit odottaisivat pesijää, mutta ei huvita…). Pähkinänkuoressa: vauva-arki on kuin vuoristorataa – se ei mahdu pähkinänkuoreen.

Vauva on 58 cm pitkä ja painaa 5010 g. Hän käyttää vaatekokoa 50 ja vaippakokoa 2.

Vauva osaa jo:

• kohdistaa katseen
• kannatella päätään
• huitoa, ainakin hiukan, hallitummin

Kuukauden vinkit:

• tee mahdollisimman paljon valmiiksi ennen synnytystä
• pyydä jo ajoissa miestä ottamaan isyyslomaa tai kaveria avuksi vähintään ensimmäisen viikon ajaksi
• älä kerää liikaa tekemistä ensimmäisiin päiviin ja viikkoihin
• muista nauttia niistä ensimmäisistä, usein helpommista, viikoista
• mene lääkäriin ajoissa ja kysy tarvittaessa
• alakerta kiittää tyynyistä, jääsiteistä ja uimarenkaista
• varaa pukluliinoja joka paikkaan
• maidonkerääjät ovat ainakin suihkutissin paras ystävä
• tuttinauhassa on oikeasti pointti
• jos joku auttaa jaksamaan, tee niin (esimerkiksi: käytä tuttia, vaikka periaatteessa vastustaisit sitä; tai: lähde ulos, vaikka et jaksaisi)
• pidä päiväkirjaa/ ota paljon valokuvia, vaikka välillä tuntuisi, ettei jaksa – ja muuten mene helpoimman kautta

Lisäksi:

• älä tee suunnitelmia
• nauti kun voit
• älä pingota
• nuku
• yritä noudattaa näitä