Synnytyskertomus ja synnytyksestä palautuminen

Ensin en ajatellut julkaista synnytyskertomusta täällä blogissa ollenkaan. Koin, että synnytys on niin yksityinen ja herkkä asia, etten halua julkisesti avata sitä sen enempää. Kuitenkin muistan, kuinka raskausaikana luin kirjoituksia vaikeista synnytyksistä ja niiden jättämistä traumoista ja kauhulla rukoilin, kumpa oma synnytykseni ei menisi niin. No, menihän se – ja juuri sen takia haluankin tänne siitä kirjoittaa. En terapian vuoksi, vaan koska vaikka synnytykseni oli ensisynnytykseksi epätyypillinen ja vaikea, ei se jättänyt minkäänlaisia traumoja, vaan voisin jopa sanoa synnytykseeni menneen hyvin, ellei minulla olisi mustaa valkoisella vähän toisenlaisesta tulkinnasta (- sekä ilman lievästi traumatisoitunutta miestä). Jos synnytyskertomus ei kiinnosta, mutta haluat lukea sen herättämistä ajatuksista ja palautumisesta, skippaa kursivoitu osa 🙂

Edellisenä iltana 5.3. raskausviikolla 40+6 oli selkä kipuillut siihen malliin, että mietin, voisiko kyse olla supistuksista. En kuitenkaan vielä uskonut, että vielä mitään tapahtuisi eikä sitten tapahtunutkaan. Seuraavana aamuna oli neuvola, paineet olivat taas vähän koholla, muttei mitään muuta poikkeavaa ollut ja vähän ehdittiin puhua jo käynnistyksestäkin. Illalla kokeilimme miehen kanssa erilaisia S:iä (siis sauna, siivous, seksi – voitte päätellä, mistä oli kyse ;)) käynnistymisen toivossa ja myöhemmin illalla tulikin reilusti veristä limaista vuotoa. Aika pian tämän jälkeen, puoliltaöin 7.3., alkoi taas tuttu selkäkipu, jota jälleen epäilin supistuksiksi. En saanut kivulta nukuttua, vaikka meinasin, että tuskin tässä tarvii lähteä, kunnes kahden aikaan alkoivat selkeät kivualiaat supistukset, joiden välillä ei tuntunut olevan taukoa ollenkaan.

Supistukset olivat alusta asti niin voimakkaita, että pakottivat seisomaan ja huojuttelemaan, eikä puhumaan aina pystynyt. Vähän ennen kolmea jo soitettiin synnärille, jossa oltiin puoli neljän maissa. Itse epäilin, voiko ensikertalaisella edetä näin nopeasti ja kätilökin tuntui suhtautuvan epäileväisesti, mutta mitattaessa olinkin jo 5 senttiä auki. Tämän jälkeen ovat muistikuvat vähän hämärämpiä ja tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt, mutta ilmeisesti pari tuntia siinä mentiin vielä ihan vain lämpöpusseilla ja liikkumalla kunnes olin 7 senttiä auki. Siinä vaiheessa en halunnut vielä puudutuksia, joten kokeilin ilokaasua, mitä aluksi vastustin, mutta joka osoittautuikin yllättävän mukavaksi kaveriksi ja sillä pärjäsin hyvin kunnes olin täysin auki kymmenen maissa aamupäivällä.

Alkuvaihe ei mennyt sairaalan osalta ihan putkeen, sillä meidät vastaanotti ilmeisen kokematon opiskelija, joka oli kyllä ihan mukava, mutta hirveän epävarma, mikä ei tuonut itselle kovin turvallista tunnetta. Asiaa ei auttanut myöskään tämän opiskelijan ohjaaja, jonka rooli oli ilmeisesti lähinnä käydä sättimässä opiskelijaa, että tämä oli tehnyt kaiken väärin. Kiva kuulla! Kolmanneksi kukaan ei ollut tajunnut kysyä, millaisia kivunlievitysmenetelmiä olin ajatellut, ennen kuin meidät oli jo ohjattu synnytyssaliin ja olin vaihtanut vaatteet, minkä jälkeen ammeelliseen huoneeseen ei enää päässyt. Opiskelija ei osannut myöskään ehdottaa juuri mitään, joten vähän senkin takia lämpöpusseilla mentiin niin pitkälle. Onneksi vuoron vaihtuessa saimme ihanan ja kokeneen kätilön, joka oli kanssamme synnytyksen loppuun asti.

Avautumisvaiheen jälkeen mikään ei sitten enää mennytkään putkeen. En enää tahtonut jaksaa kipuja, mutta tehokkaammista kivunlievitysvaihtoehdoista oli mahdollista laittaa enää pudendaalipuudutus, jonka laittaminen sattui hirveästi eikä tuntunut auttavan. Ponnistaa ei vielä saanut, kun vauva oli liian ylhäällä, ja samalla supistukset tuntuivat laantuvan ja oksitosiinia jouduttiin nostamaan monta kertaa. Toisaalta kipu ei juurikaan hellittänyt missään välissä, vaan pahinta olikin ihan jatkuva selkäkipu. Näin mentiin kaksi tuntia ja lääkäriä konsultoitiin useampaan otteeseeen, kunnes sain puolenpäivän aikaan alkaa ponnistamaan. Tekniikka löytyi hyvin, vaikka ilmeisesti puudute tarvetta vähän vähensikin, mutta vauva valui asentovirheen takia aina supistusten välissä takaisin. Näin sivunmennen sanoen minusta ponnistuttaminen ei tuntunut yhtään isolta kakkahädältä, vaan jäätävältä selkäkrampilta. Onneksi kätilö osasi heti kertoa, mistä oli kyse, sillä meinasin tuossa vaiheessa jo alkaa panikoimaan.

Näin mentiin taas tunti, konsultoitiin taas lääkäriä ja jatkettiin. Jossain vaiheessa paikalle pyydettiin vastaava kätilö arvioimaan tilannetta, ja tämä käski myös vain tsempata. Näin meni siis yhteensä ehkä puolitoista tuntia. Lopulta kutsuttiin vastaava lääkäri, joka hänkin ensin meinasi, että tsempillä vaan, mutta aika nopeasti alettiin puhua imukupista. Olin tähänkin asti maannut selälläni (helvetin huono asento, mutta mihinkään muuhun asentoon siirtyminen tuntui vielä paljon kivualiaammalta), joten siirtymä gynekologiseen asentoon ei onneksi ollut iso. Kätilö leikkasi episiotomian ja lääkäri yritti kaksi kertaa vetää imukupilla siinä onnistumatta, sitten kutsuttiin paikalle myös osaston lääkäri. Mies kertoi jälkikäteen, että tässä vaiheessa vastaava kätilö oli jo varaamassa leikkaussalia. Kuulemma olin tässä vaiheessa myös huutanut jotain tyyliin: ” Ei, älä älä!” Viimeisenä keinona leikattiin vielä vähän leveämpi episiotomia ja osaston lääkäri laitettiin yrittämään imukupilla, ja sillä riuhtaisulla syntyi meidän poika.

Synnytyksen jäljiltä jäi isohko leikkaushaava, yksi toisen asteen repeämä ja pari pienempää. Onneksi kuitenkin istukka syntyi suhteellisen helposti ja kivuttomasti ja ehjänä eikä verenvuotoja tullut. Paikkailussa meni oma aikansa, mutta tilanteeseen nähden selvittiin kai aika helpolla. Hotelliin emme päässeet, kun en vielä muutamankaan tunnin jälkeen pystynyt edes juuri istumaan ilman huimausta, mutta yön jälkeen olo oli jo paljon parempi. Vaikka synnytys itse ei nyt mennytkään ihan putkeen, niin lopulta tapahtumasta jäi kuitenkin hyvä fiilis – vaikken ehkä ihan heti samaa uudestaan tekisikään.

Eniten synnytyksessä yllätti, kuinka nopeasti ja helposti kaikki tuntui menevän. Tämä voi nyt tuntua hassulta suhteutettuna siihen, että avautumisvaiheen loppupuoli ja ponnistusvaihe olivat synnytyksessäni todella pitkittyneitä ja loppuvaiheessa sanoinkin moneen kertaan, etten enää pysty (- mitä siis olin luvannut itselleni olla sanomatta. Toisaalta se annettakoon anteeksi, sillä loppujen loppujen lopuksi tosiasia on, että vaikka jaksamista olisi ollut vielä enemmän jäljellä, en omin voimin olisi saanut lasta ulos.) Kuitenkin siinä tilanteessa aika tuntui kulkevan eri tavalla, ja olin koko synnytyksen ajan, ehkä kiitos ilokaasun, jotenkin omissa maailmoissani. Mies kertoikin hauskana anekdoottina jälkikäteen, kuinka oli jossain vaiheessa kysynyt minulta, voisiko käydä vessassa, ja olin tunnin päästä vastannut, että voisi. Itse muistan vain siinä tilanteessa taputelleeni itseäni olalle siitä, kuinka urhoollisesti omien kipujeni keskeltä heti myönnyin miehen pyyntöön :D Loppuvaiheessa alkoi iskeä pieni ahdistus, mutta silloinkin se liittyi lähinnä tunteeseen siitä, että kukaan ei tajunnut, kuinka fyysisesti loppu oikeasti olin – ei siis mihinkään kuolemanpelkoon tai paniikkiin täydellisestä avuttomuudesta, mistä jotkut ovat kertoneet. Kätilön kanssa seuraavana päivänä käydyssä keskustelussa annoinkin synnytykselleni kokonaisarvosanan 7. Jos arvostelussa ei oltaisi otettu huomioon ns. ”välttämättämiä seikkoja”, kuten että lapsemme oli isokokoinen ja virhetarjonnassa, olisi arvosana varmaan noussut ysiin. Ja tämä kaikki siis huolimatta siitä, että kaikki pelkoni – oksitosiinitippa, gynekologinen asento, episiotomia ja imukuppi – kävivät toteen (kolme ensin mainittua eivät pelotteluista huolimatta tuntuneet missään, viimeinen sen sijaan oli aivan tuskaa).

Jos synnytys yllättikin positiivisesti, olivat kaikki jälkivaivat negatiivinen yllätys, johon en ollut osannut varautua. Synnytyksen jälkeen ajattelin, että ”okei, se oli siinä”, mutta sen jälkeen olikin vielä heti perään istukan painelua, parsimista, jälkisupistuksia ja älytöntä turvotuskipua alaosastossa. Turvotuksen takia en pystynyt kunnolla kivuilta istumaan moneen päivään, ja tyynynkin kanssa se oli kivuliasta monta viikkoa. Tähän saattoi tietysti vaikuttaa myös se, että minulle tehtiin keskimääräistä isompi episiotomia, joka lähti ensin pari viikkoa synnytyksen jälkeen repeämään lisää ja sitten myös tulehtui. Itse asiassa haava ehkä vuotaa vieläkin, mutta en ole jaksanut alkaa selvittää asiaa kaikkein muiden mahdollisten lääkärikäyntien jälkeen, heh… Lääkärissä ollaan siis tosiaan käyty paitsi lapsen pakollisissa neuvolatarkastuksissa myös oman vointini takia ensin kohtutulehduksen, sitten episiotomiatulehduksen ja lopulta kahdesti rintatulehduksen takia. Näissä kaikissa ehdottomasti pahinta on ollut kaikki voimat vievä kuume, eikä todellakaan ole ollut herkkua olla puolet ajasta kuumeessa pienen vauvan kanssa. Lisäksi pari viikkoa synnytyksen jälkeen episiotomia kipuili myös kävellessä ja kunto oli muutenkin raskauden jälkeen ihan nollissa – ei siis todellakaan mitään synnytyksestä lenkkipolulle -meininkiä, kuten olin naiivisti ajatellut. Mitähän muuta… Onneksi suurin osa näistä vaivoista meni muutamassa viikossa ohi ja nyt ne ajat tuntuvat olevan jo kaukana takana. Ja vielä suuremmaksi onneksi vältyin myös kokonaan minkään asteiselta baby bluesilta, jota suuresti pelkäsin.

Muuten kroppa on palautunut yllättävän hyvin. Raskausarvet, joita tuli paljon ja suuria, ovat lähteneet jo hyvin vaalenemaan. Myös raskauskilot ovat karisseet nopeasti (ja helposti – pitsaa ja kakkuja on tullut syötyä!): jo pari viikkoa synnytyksen jälkeen raskauskiloja oli jäljellä enää viisi kahdestakymmenestä ja uskoisin, että loputkin ovat lähteneet. Ehkä. Myös minulla, kuten niin monella muullakin, suhtautuminen omaan kroppaan muuttui hirveästi raskauden aikana, enkä enää ole jaksanut välittää läheskään yhtä paljon siitä, miltä näytän. Okei, vatsassa on edelleen hieman löysää nahkaa, joka pullottaa ikävästi housuissa, mutta entä sitten. Kun kroppa ei yli puoleen vuoteen ole toiminut kunnolla, on pääasia, että se taas toimii! Ja rinnat ja lantio ovat kasvaneet ja levenneet selvästi, joten vaikka kiloja olisikin tullut, ovat ne ihan hyvissä paikoissa :D Loppuun pienenä disclaimerina myönnettäköön, että välillä on kyllä tuntenut hirveää kateutta ihmisiä kohtaan, joilla synnytys ja toipuminen ovat sujuneet normaalisti. Yritän kuitenkin ajatella, että saimme kuitenkin terveen lapsen, mikä on pääasia <3