Vaivoja
Tämä raskaus on mielestäni ollut hyvin helppo ensimmäisen kolmanneksen muutamia viikkoja lukuun ottamatta. Mitään toisen kolmanneksen energiabuustia en tosin saanut, mutta elämää on voinut jatkaa täysin normaalisti: pitkiä kävelyitä, kuntosalia ja satunnaisia täyteen ahdettuja päiviä; ei univaikeuksia, ei epätavallisia selkäkipuja, ei jatkuvaa vessassa ravaamista. Välillä sitä on ihan unohtanut olevansa raskaana.
Nyt kuitenkin jo muutaman viikon ajan selkä on ollut usein ihan todella jumissa rintojen kasvaessa entisestään ja vatsan vetäessä selkää jatkuvasti notkolle. Hyvän ryhdin säilyttäminen vaatii keskittymistä ja lihaskuntoa, ja välillä tekisi mieli luovuttaa ja vain lyllertää menemään maha pystyssä. Tuntuu typerältä, koska oikeasti maha on edelleen aika pieni, vaikka selkeästi kyllä kasvanut. Tähän asti en ole antanut periksi lyllerryshaluille, mutta katsotaan uudestaan tilannetta muutaman viikon päästä…
Tällä viikolla vaivat ovat iskeneet (tähän astisella mittapuulla) kunnolla päälle. Puolen tunnin hidas kävely on ehdoton yläraja lenkkien vaativuudelle, tai muuten alkaa selkä kipuilla ja mahaa kiristää ikävästi. Tiedän, että näillä viikoilla joilluakuilla on jo harjoitussupistuksia, mutta luulen, että kysymys on onneksi vain venymiskivuista. (Mistä helkkarista ne supistukset pitäisi tunnistaa, jos ei ole sellaisia koskaan kokenut?) Olo on myös ollut selkästi aiempaa väsyneempi. Normaalisti sen huomaa lähinnä saamattomuutena, mutta erityisesti lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeisinä päivinä on ollut täysin toivotonta yrittää saada mitään aikaiseksi ja työpäivän jaksaminen on välillä tuntunut mahdottoman suurelta ponnistukselta. Ennen yhtä tai kahta huonosti nukuttua yötä ei välttämättä juuri edes huomannut, mutta nyt tuntuu, että yksi vaikka vain kuuteen tuntiin jäänyt yö vetää voimat ihan nolliin, mikä tietysti on vähän hankalaa normaalin elämän kannalta.
Pelottaa, miten loppuraskaudesta pystyy yhtään mihinkään, kun olo on tällainen jo toisen kolmanneksen lopulla. Tiedostan, että jokainen raskaus on erilainen, mutta on silti vähän epäonnistujaolo, kun nuorena perusterveenä odottajana on jo nyt näin vaivainen. Harmittaa, kun on tottunut aina jaksamaan. Miten vanhemmat odottajat vielä pienten lasten kanssa sen oikein tekevät?
(Positiivisena puolena, pikkuinen potkii jo kovasti!)