Vauvakuume
Vauvakuume on hämmentävä asia. Kun se syttyy, se tuntuu jyräävän alleen kaiken muun. Mitään muuta ei pysty enää ajattelemaan eikä millään muulla tunnu enää olevan mitään väliä. Kun se sitten jossain välissä hellittää, huomaa, ettei yhtään järkevää syytä lasten hankkimiselle enää olekaan eivätkä pikkuvauvatkaan tunnu enää yhtä söpöiltä. Kuka hullu nyt haluaisi monta vuotta nukkua yönsä huonosti ja käyttää hereilläoloaikansa vaippojen vaihtamiseen ja sohvan nurkassa tissi toisen suussa kököttämiseen. Sen jälkeen koittaakin sitten uhmaikä ja kyselykausi, minkä jälkeen on hyvällä tuurilla muutama ”rauhallisempi” vuosi, minkä jälkeen puolestaan koittaakin sitten teini-ikä, hurraa!
Mutta kuitenkin. Ovathan ne vauvat aika ihania? Ja vähän vanhemmatkin lapset? Voi seurata, miten toinen oppii puhumaan ja kävelemään. Miten se kamalalla vauhdilla kasvaa pienestä ja punaisesta (mutta niin suloisesta!) pikku rääpäleestä ihan ihmisen näköiseksi. Ihmetellä yhdessä auringonlaskuja ja nuijapäitä ja pysähtyä katselemaan pilviä ja muurahaisia. Lukea iltasatu ja peitellä nukkumaan. Tarkastella oikeaa ja väärää lapsen hurmaavan aukottoman logiikan läpi. Huomata, ettei ehkä olekaan ihan niin fiksu kuin luuli. Ja ettei sillä ehkä olekaan niin väliä.
Kauheaa, kuinka elämän suurimman päätöksen seurauksista ei voi saada mitään osviittaa ennen sen tekemistä. Mitä, jos se onkin vakavasti sairas? Mitä, jos se myöhemmin ajautuu huonoille teille? Mitä, jos sitä koulukiusataan? Mitä, jos emme miehen kanssa jaksakaan ja jään yksin? Haluanko siinä tapauksessa lapsen? Saako näitä asioita miettiä päätöstä tehtäessä? Kuka koskaan haluaisi lapsen, jos tietäisi, että lapsi on vaikea tai sairas ja että vanhemmat sen seurauksena väsyisivät ja eroaisivat? Mikä sellaisen todenäköisyys edes on – ainakaan kun vauvavuodesta on selvitty? (Varmaan yhtä suuri kuin saada keskeytynyt keskenmeno kaksikymppisenä, jos musta huumori sallitaan.)
Kadehdin niitä, jotka pystyvät tekemään valintoja vain siksi, että haluavat sitä. Itse käyn läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, jolloin olla tekemättä mitään muodostuu yleensä houkuttelevimmaksi vaihtoehdoksi. Pitäisikö siis vaan heittäytyä? Ehkä se, että siskoni oli erityislapsi, on muokannut käsityksiäni normaalista liian pessimistiseen suuntaan. Toisaalta sisaruksistani ja serkuistani puolella on vakavia mielenterveysongelmia ja osalla muistakin (siitä johtuvaa?) psyykkistä oireilua. Jaksaisinko elämää itsetuhoisen lapsen kanssa?
Toisaalta on lahja kaiken sen ahdistuksen jälkeen saada miettiä päätöstä uudestaan. Toisaalta on hirveän epäreilua, että tuleisuudensuunnitelmiltamme vedettiin matto alta ja jätettiin pohtimaan näitä asioita uudestaan tilanteessa, jossa alkuraskauteen kuuluva epävarmuus ja ahdistuneisuus ei ollut vielä hälvennyt. Eihän siinä myllerryksessä kukaan lasta halua! Ajatusten tunneittainen ja päivittäinen vuoristorata on viimein vaihtumassa enemmänkin viikoittaiseksi vaihteluksi, joka on tällä hetkellä kallistumassa lapsen hankkimisen (yrittämisen? haluan vielä ajatella, että se sittenkin olisi niin helppoa) puolelle. Uskaltaisinko sittenkin?