Yrittääkö vaiko eikö yrittää?

Kauan odotettu, pelätty ja kaivattu kesäkuu saapui vihdoin – ja minulla naksahti jotain päässä. Yhdeksän kuukautta kestänyt vaiheilu ja epävarmuus hävisi kuin tuhka tuuleen toukouun viimeisinä päivinä. Voiko elämä todella tuntua tältä? Tietysti ahdistavat ajatukset palaavat aina silloin tällöin, mutta silloinkin pystyn helposti käskemään ne painumaan tiehensä. En tiedä, onko tähän mielenmuutoseen syynä vain kesä ja aurinko vai olenko vihdoin tunnetasolla oivaltanut jotain niistä jutuista, joita olen itselleni yrittänyt jankuttaa. Jos arvata pitäisi, niin varmaan vähän molemmat.

Väittäisin, että keskeisiä oivalluksia on ollut kolme. Haluan listata ne tähän alle, jotta itse muistaisin ne myös tulevissa ahdistuksissa. (Koska jos realistisia ollaan, niitä on vielä tulossa.) Niille, jotka tätä lukevat, myös kerrottakoon, että ruudun toisella puolella ei siis kirjoittele täysi idiootti, vaan joidenkin asioiden tunnetasolla oivaltaminen vie aikaa. Ne, jotka samojen asioiden kanssa ovat kipuilleet, osaavat ehkä samaistua.

1. Lapsi kasvaa

Lapsi on pieni jatkuvaa huomiota kaipaava vauva vain ensimmäisen vuoden ajan – ja tuolloinkin nukkuu suuren osan ajasta. Seuraavat muutama vuotta eletään hektisehköä pikkulapsiarkea, mutta tuolloin isovanhempien hoitomotivaatio on luultavasti suurin ja toisaalta lapsi osaa viihdyttää itseään lyhyitä aikoja jo itsekin. Kouluiässä lapsen itsenäisyys lisääntyy jatkuvasti ja jo yllättävänkin pian harrastukset ja kaverit alkavat luultavasti kiinnostaa vanhempien seuraa enemmän. Eli yhteenvetona: lapsi kaipaa jatkuvaa huomioimista vain muutaman vuoden. Eiköhän siitä selvitä.

2. Hyvä aika on silloin, kun siltä ei tunnu

Olen ajatellut, ettei lasta kannata hankkia silloin, kun työssä ja parisuhteessa menee hyvin. Koska kun menee hyvin, eihän sitä kannata riskeerata. Mutta toisaalta eihän lasta kannata hankkia ainakaan silloin, kun parisuhteessa, tai ehkä työssäkään, menee huonosti. Päinvastoin, kun kaikki on hyvin ja silti tuntee kaipuuta sitä kolmatta kohtaan, eikö se kerro siitä, että tunne on todellinen eikä vaan reaktio epätyydyttävään elämäntilanteeseen?

3. Oma elämä ei lopu

Oma äitini on suoraan sanonut, että hänelle vasta lapset toivat elämään merkityksen. Hän ei harrastanut mitään, kun olimme pieniä, ja omia ystäviäkään näki vain harvoin. Voi tietysti olla, että itse koen samanlaisen murroksen oman lapsen synnyttyä, mutta lapsen ei ole pakko olla oman elämän ainoa sisältö. Edelleen saa harrastaa, nähdä kavereita ja muutenkin olla sama henkilö kuin ennen lapsen syntymää. Tekemisiä pitää ehkä vähän rajoittaa ja organisoida enemmän ja itsehillintää harjoittaa potenssiin sata suhteessa nykyiseen, mutta periaatteessa mistään ei tarvi luopua tai päästä eroon.

Nyt pitää vaan yrittää hengitellä ja nauttia tästä rauhasta niin kauan kuin sitä kestää…

Meillä on alettu yrittämään.