Outoja neurooseja part 1 – organisaatioahdistus

Okei – on olemassa joitakin asioita joista olen äärettömän neuroottinen, ja yksi pahimmista on suhde kalenteriini.

Koitan siis pitää kalenteriani maanisesti ajantasalla – kirjoitan ylös missä olen ollut, mitä olen tehnyt, ja ehkä jonkun kommentin tapahtumaan liittyen. Miksi? Koska jos joku tulisi kysymään mitä tein kaksi viikkoa sitten, en ihan oikeasti välttämättä muista.

Rakastan sitä tunnetta kun selailen kalenteriani jälkeenpäin, ja kirjoitusten perusteella muistan elävästi itselleni tärkeitä tapahtumia ja tilanteita. Ajatus siitä kuinka hauskat ja ihanat muistot vain unohtuisivat on äärimmäisen ahdistava.

Suhteeni muistoihin on muutenkin aika hullu – näin muuton yhteydessä kun käy läpi omaisuuttaan voi löytää vaikka mitä. Kuten junalippuja ja kuitteja vuosien takaa, avatun kurkkupastilliaskin jonka vanha ihastus joskus osti kun olit flunssassa ja sitä rataa. Joo, saa nauraa ihan vähän.

Mutta siihen asiaan! Nyt olen yllättäen taas siinä tilanteessa, että kalenterin sivut loistavat tyhjyyttään parin kuukauden ajalta ja selaan kuumeisesti facebookkiani, tekstiviestejäni ja kaikkea mahdollista mistä voisi saada tietoon viime kuukausien tapahtumia. Sivut alkavat taas täyttyä pikkuhiljaa, mutta silti jokainen unohtunut yksityiskohta jää vaivaamaan.

Nykyään koitan muistaa pysähtyä jokaiseen merkittävään hetkeen ja uskoa, että kyllä ne kauneimmat ja tärkeimmät muistot jää mieleen, vaikkei niitä yksityiskohtaisesti ylös kirjoittaisikaan. Ei sillä että aikoisin siltikään luopua kalenteristani.

Mutta oudot neuroosit – tästähän saisi aikaiseksi ihan oman juttusarjansa! Ehkä siis palataan aiheen pariin vielä.