Sain pienen inspiraation taannoin Kristaliinan tontilla nähdystä jutusta, jossa valaistiin hieman sitä, kuinka ”bloggaajat elävät äärimmäisen kiehtovaa ja hohdokasta elämää”, kuten otsikko kertoo.

Seuraan lukuisia blogeja, joissa kuvat ovat kauniita, teksti viimeisen päälle hiottua ja kaikki yksinkertaisesti toimii. Aina. Eikä tarkoitus ole kritisoida missään nimessä, pyrin itsekin kirjoittamaan siten, että teksti on jollain tapaa ymmärrettävää ja käsittelemään kuvia, jotta blogi olisi esteettisesti miellytävää seurattavaa. Totuus vain on se, ettei ainakaan täällä kaikki ole aina niin hohdokasta, kuin mitä kuvat saattavat antaa olettaa.

Tästä syystä päätin räpsiä kuvia todellisesta elämästä, todellisista tilanteista kännykän kameralla pari päivää, ja iskeä niitä tänne rehellisinä ja käsittelemättöminä. Täällä ei nähdä niitä leikkokukkia lasimaljakoissa, tai kerran viikossa tehtyä suursiivousta.

Täällä on pieni tyttö, joka herättää meikän joka aamu kuuden ja seitsemän välillä, ja ei, en nouse ylös lauleskellen ja ryhdy reippaasti kaikenmaailman aamuaskareisiin. Yleensä annan Nellille ruokaa, vaihdan vaipan ja koitan käydä vielä hetkeksi torkkumaan. Pinnasängyn takalaidalla roikkuu Nellin vaatteita, jotka ovat matkalla kaappiin/pesuun/päälle päivävaatteiksi. Kahteen ensin lueteltuun harvemmin päätyvät kovin ripeästi.

Kun olen saanut kammettua itseni sängystä ja Nellin viihtymään hetkeksikään leikkiensä parissa, keitän kahvit, teen ohessa ehkä jotain aamupalaa ja käynnistän tietokoneen. Joka muuten on päällä joka ikinen päivä – koko päivän. Selaan facebookin, iltalehden uutiset ja suosikkiblogit – jos ehdin. Mutta totuus on se, että vietän tietokoneella päivittäin aikaa melko paljon. Etenkin öisin, kun Nelli on vihdoin käynyt nukkumaan ja tiedän saavani istua siinä kaikessa rauhassa ainakin kahteen tai kolmeen, kunnes Nelli herää syömään. Ja kyllä, valvon myöhään joka ilta ja huomaan sen olleen huono idea joka aamu. Myönnetään, paha tapa.

Keittiössä vallitsee lähes joka päivä enemmän tai vähemmän hallitsematon kaaos. Tai eipä tuo edes ole mikään keittiö, vaan keittokomero. Jos omistaisin oikean keittiön, en välttämättä joutuisi käyttämään hellaa työ-/laskutasona. Vielä on onneksi aikaa piilottaa veitset ja sakset jonnekin mistä löydän ne vielä itsekin, ennenkuin tuo tyttö oppii kävelemään.

Soseiden syöminen näyttää välillä tältä. Lisätkää tuohon vielä ultimaattinen sotku, jonka puolivuotias on saanut aikaan ”mä haluan syödä ihan itse”-taktiikalla, ja länttäämällä kättä lusikkaan ja siitä vaatteille/naamaan/pöytään. Great. Enkä edes tee soseita paljoakaan itse, vaan kävelen sen matalimman aidan ali kauppaan ja ostan valmiina ikäsuositusten mukaan. Ja ettei tästä vaan saisi liian superäitimäistä kuvaa, niin mainittakoon, että nuo samat pyykit roikkuu tuossa jo kolmatta päivää. Ehkä sitten myöhemmin tänään tai huomenna.

En olekaan tainnut vielä mainita, mutta Nelli oppi ryömimään tuossa viikko takaperin, ja sen jälkeen tavarat ovat jostain syystä ruvenneet mystisesti vaihtamaan paikkaa ja tuhoutumaan…

Leffat ja puoliksi syödyn Hesarin olen sentään korjannut pois lattialta omille paikoilleen. Ja kyllä, puoliksi syöty Hesari säästettiin, sillä se on toinen lehti joka ostettiin varta vasten Nellin syntymäpäivänä. Tiedättehän tän idean, että voi sitten joskus vanhempana muistella mitä niinä päivinä on tapahtunut. Tai jotain sellaista.

Lopuksi paljastuu jokaisen pienen lapsen äidin pahin perisynti – ulkona käyminen! Olin viime viikonloppuna Suomen Tivolin järjestämässä yötivolissa, joka oli yksinkertaisesti kuvaillen mah-ta-va! Käyn ulkona säännöllisin väliajoin, sillä koen sen pitävän minut jollain tapaa järjissäni ja ihmisenä nyt en vain ole sellainen pullantuoksuinen kotiäiti, joka viihtyy neljän seinän sisällä lukemassa, katsomassa elokuvia tai tekemässä käsitöitä. Ja välttääkseni väärinkäsitykset mainitsen myös tässä kohtaa, ettei minulla ole mitään sellaisiakaan ihmisiä vastaan, itse vain en lukeudu heihin.

Joka tapauksessa, Nelli on mitä mahtavin lapsi, ja pyrin olemaan sille paras mahdollinen äiti, vaikka välillä vähän rimaa alitetaankin. Pääasiana pidän sitä, että pysytään molemmat hengissä ja tyytyväisinä, vaikkei se tarkoittaisikaan aina siistiä kotia, pilkuntarkkaa päiväjärjestystä, ja niitä pirun leikkokukkia. Meidän on hyvä näin.