Lopulta uni aina tulee

Välillä sen aina unohtaa, kuinka helpolla olemmekaan päässeet Tytön unien kanssa. Hyvien unitapojen autuaallisuudesta riittää muistuttamaan yksikin hieman erilainen nukahtaminen. Esimerkiksi sellainen kuin tänään.

Yleensä Tyttö kiipeää mielellään portaat yläkertaan, luemme unisadun ja laitamme unihousut jalkaan, jonka jälkeen Tyttö jo innoissaan menee sänkyynsä ja käpertyy hyvillä mielin peiton alle. Valot sammutetaan, verhot suljetaan ja ovi jätetään raolleen. Vartin päästä kuuluu pelkkää unista tuhinaa.

Ei tänään. Tänään tutit lensivät kaaressa, väsynyt Tyttö roikkui pinnasängyn kaiteessa, hyppi ja kiukkusi. Harkitsin vakavasti korvatulppien hakua. Ei kelvannut vesi, ei syli, ei satu. Olisi pitänyt päästä alakertaan leikkimään vaikka silmät välillä pyörähtelivät päässä väsymyksestä.

 Aikani kuunneltuani huomasin, että huuto vain yltyi Tytön ollessa yksin. Menin Tytön huoneen lattialle pötköttämään. Otin Tytön syylin ja rauhoittelin häntä (ja itseäni). Sylissä itku loppui, mutta rimpuilu jatkui. Laskin Tytön sänkyyn ja lohdutuon itku alkoi uudelleen, Tyttö nousi seisomaan ja nuokkui sängyn kaidetta vasten kunnes hän havahtui jälleen itkuunsa.

Lopulta menimme meidän sänkyymme, jossa Tyttöä ei ole nukutettu yli vuoteen. Otin Tytön viereeni, silitin ja hyräilin, kuiskasin, että nyt nukutaan. Pikkuhiljaa nyyhkytykset lakkasivat. Välilä Tyttö nousi istumaan, taputteli minua kasvoihin ja köllähti uudestaan viereeni. Liikkeet hidastuivat ja leikin nukkuvaa. Hengitys tasaantui ja raajat rentoutuivat. Uskalsin jo huokaista helpotuksesta. Nukkumaanmenosta oli tässä vaiheessa kulunut 1,5 tuntia.

***

Alkaako 1,5 -vuoden tahtoikä pulpahdella näin pintaan? Miten tällaiseen pitäisi reagoida? Antaako lapsen huutaa ja odottaa että ajan kanssa pieni nukkuja väsähtää ja nukahtaa? Pitäisikö istua vieressä ja rauhoitella lasta omien tärykalvojen uhallakin? Onko syliinottaminen periksiantamista lapsen tahdolle? Ainakaan ei saa itse hermostua. Joskus olisi kiva, että näitä tilanteita seuraisi katosta jokin Sinkkos-kärpänen, joka kuiskisi korvaan parhaan ja loogisimman mallin toimia suoraan oppikirjasta.

Sinkkos-kärpäsen loistaessa poissaolollaan piti tälläkin kertaa pärjätä oman vaiston ja harkintakyvyn varassa. Huudatustaistelua vastaan sotii ajatus siitä, että 1,5-vuotia ei vielä hallitse tunteitaan niin hyvin, että lapsi saisi taltutettua räjähtävän kiukkunsa omin keinoin. Kuten unikoulussakin huomasin, minusta ei ole huudattamaan lasta yksin. Kai tällaiselle huutamiselle yleensä on jokin syy, vaikkei sitä aikuisen mieli aina ymmärräkään? Oliko aamuinen muumijakso liian jännä? Näkikö Tyttö puistossa jotain, joka jäi mietityttmään? Pyöriiko lounaan jauhelihakastike ikävästi kurkussa? Mene ja tiedä, kun lapselta ei vielä saa vastauksia, on koetettava päätellä itse.

Vielä kun tällainen hurlumhei on poikkeustapaus monien hyvien päivien joukossa, kai silloin voi käyttää myös poikkeuksellisia ratkuisuja? Ja tietäähän sen itsekin, joskus on päiviä, jolloin on helpompi nukahtaa toisen ihmisen vierestä kuuluvaan tuhinaan. Helpottavin tieto, mitä kaikkien hankilimpinakin hetkinä helpottaa, on se että lopulta se uni aina tulee.

uni.jpg

 

Kommentit (4)
  1. Mä aattelisin ehkä niin, että sillon kun se kiukku on poikkeus helppoon nukahtamiseen, niin se on poikkeus myös lapselle. Just niinkun tossa kuvailit, että ehkä joku erikoisuus painaa pientä mieltä. Omalla kohdalla tuntuu että vielä aikuisenakin määrittelemättän kiukun yllättäessä on parempi saada ”ylimäärästä hellyyttä” ja nukahtaa sohvalle kainaloon, miksei laps kaipais samaa 😀 en jotenkin usko, että tollanen yks poikkeus rutiinista sotkis heti kaikki lapsen opitut systeemit. Ennemmin tyly yksinjättäminen ja ”nyt nukut niinkun ennenkin” voi aiheuttaa pahaa mieltä ja hätää siitä, että ihan sama se on sit itkee kun yksin joutuu oleen kuitenkin. (En siis kuitenkaan aattele, että myöskään yks huutokerta murtais lapsen mielen lopullisesti.)

    Mä muuten eka ihmettelin sitä, kun siinä yhessä Sinkkos-jutussa oli että itkevää lasta ei pidä jättää pärjään yksin, vaan että aina pitää saada tulla syliin. Mietin että kuka ihme nyt ei ota itkevää lasta syliin, mut sit tajusin että kyllähän aika moni noudattaa sellastakin systeemiä. Että ensin pitää rauhottua, sitten vasta pääsee syliin… ehkä osittain toimii jollain kouluikäsellä jolle sitä juttua voi selittää ennenkun halataan sovinnoks tms, mut karsastan kyllä todella ajatusta että pieni taapero pääsee syliin vasta palkkioks siitä, että osais ite ensin käsitellä tunteensa yksin.

    Tää tais nyt mennä jo vähän kaukasemmille vesille 😀

    1. Syliin kyllä pääsisi mutku siitä ei oo apua tässä 😀 Mites ku se sylikään ei auta siihen kiukkuun joka selkeästi johtuu siitä että joutuu menemään sänkyyn. Tänään ei enää auttanut viereenottaminenkaan, olisi pitänyt saada myllätä ja leikkiä.. Uni tuli tänään lopulta 14.30, 2,5 tunnin kiukuttelun  vastaanhangoittelun ja protestoinnin jälkeen. -.-

      Viisas äitini ehdotti että tässä saattaa hyvinkin olla kyseessä yksi nopea kehitysloikka. Minusta kuulostaa sekin ihan järkevälle selvitykselle 😀 pitäis varmaan alkaa kaivaa ihan kirjallista tietoa 1,5-2 vuotiaan mielenmaisemasta että oma ymmärrys vähän kehittyisi.

  2. Ota noista pikkutyypeistä sitten selvää! Meilläkin nukahtaminen sujuu yleensä oikein hyvin, mutta seassa on niitä kiukkuisempiakin iltoja. Välillä tuntuu, että nukahtaminen on lapsen mielestä luovuttamista ja sitä vastaan taistellaan kaikin keinoin…

    1. Ei niistä kyllä ota! Sit kun nämä muutokset ja protestoinnit alkaa ja loppuu niin yhtä-äkkiä ettei paraskaan vanhempi osaa niihin valmistautua 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *