Välillä sen aina unohtaa, kuinka helpolla olemmekaan päässeet Tytön unien kanssa. Hyvien unitapojen autuaallisuudesta riittää muistuttamaan yksikin hieman erilainen nukahtaminen. Esimerkiksi sellainen kuin tänään.

Yleensä Tyttö kiipeää mielellään portaat yläkertaan, luemme unisadun ja laitamme unihousut jalkaan, jonka jälkeen Tyttö jo innoissaan menee sänkyynsä ja käpertyy hyvillä mielin peiton alle. Valot sammutetaan, verhot suljetaan ja ovi jätetään raolleen. Vartin päästä kuuluu pelkkää unista tuhinaa.

Ei tänään. Tänään tutit lensivät kaaressa, väsynyt Tyttö roikkui pinnasängyn kaiteessa, hyppi ja kiukkusi. Harkitsin vakavasti korvatulppien hakua. Ei kelvannut vesi, ei syli, ei satu. Olisi pitänyt päästä alakertaan leikkimään vaikka silmät välillä pyörähtelivät päässä väsymyksestä.

 Aikani kuunneltuani huomasin, että huuto vain yltyi Tytön ollessa yksin. Menin Tytön huoneen lattialle pötköttämään. Otin Tytön syylin ja rauhoittelin häntä (ja itseäni). Sylissä itku loppui, mutta rimpuilu jatkui. Laskin Tytön sänkyyn ja lohdutuon itku alkoi uudelleen, Tyttö nousi seisomaan ja nuokkui sängyn kaidetta vasten kunnes hän havahtui jälleen itkuunsa.

Lopulta menimme meidän sänkyymme, jossa Tyttöä ei ole nukutettu yli vuoteen. Otin Tytön viereeni, silitin ja hyräilin, kuiskasin, että nyt nukutaan. Pikkuhiljaa nyyhkytykset lakkasivat. Välilä Tyttö nousi istumaan, taputteli minua kasvoihin ja köllähti uudestaan viereeni. Liikkeet hidastuivat ja leikin nukkuvaa. Hengitys tasaantui ja raajat rentoutuivat. Uskalsin jo huokaista helpotuksesta. Nukkumaanmenosta oli tässä vaiheessa kulunut 1,5 tuntia.

***

Alkaako 1,5 -vuoden tahtoikä pulpahdella näin pintaan? Miten tällaiseen pitäisi reagoida? Antaako lapsen huutaa ja odottaa että ajan kanssa pieni nukkuja väsähtää ja nukahtaa? Pitäisikö istua vieressä ja rauhoitella lasta omien tärykalvojen uhallakin? Onko syliinottaminen periksiantamista lapsen tahdolle? Ainakaan ei saa itse hermostua. Joskus olisi kiva, että näitä tilanteita seuraisi katosta jokin Sinkkos-kärpänen, joka kuiskisi korvaan parhaan ja loogisimman mallin toimia suoraan oppikirjasta.

Sinkkos-kärpäsen loistaessa poissaolollaan piti tälläkin kertaa pärjätä oman vaiston ja harkintakyvyn varassa. Huudatustaistelua vastaan sotii ajatus siitä, että 1,5-vuotia ei vielä hallitse tunteitaan niin hyvin, että lapsi saisi taltutettua räjähtävän kiukkunsa omin keinoin. Kuten unikoulussakin huomasin, minusta ei ole huudattamaan lasta yksin. Kai tällaiselle huutamiselle yleensä on jokin syy, vaikkei sitä aikuisen mieli aina ymmärräkään? Oliko aamuinen muumijakso liian jännä? Näkikö Tyttö puistossa jotain, joka jäi mietityttmään? Pyöriiko lounaan jauhelihakastike ikävästi kurkussa? Mene ja tiedä, kun lapselta ei vielä saa vastauksia, on koetettava päätellä itse.

Vielä kun tällainen hurlumhei on poikkeustapaus monien hyvien päivien joukossa, kai silloin voi käyttää myös poikkeuksellisia ratkuisuja? Ja tietäähän sen itsekin, joskus on päiviä, jolloin on helpompi nukahtaa toisen ihmisen vierestä kuuluvaan tuhinaan. Helpottavin tieto, mitä kaikkien hankilimpinakin hetkinä helpottaa, on se että lopulta se uni aina tulee.