Ei se silloin käynyt mielessäkään kun rakastuneena liihottelin alttarille, se mitä kaikkea eteen vielä tuleekin. Silloin olin varma, että kaikki päivät tästä eteenpäin olemme vain me, onnellisesti yhdessä, me kaksi. Ehkä joku toinen osaisikin varautua tulevaan ja olla hieman pidättyväisempi onnessaan, en minä. Silloin en olisi uskonut hetkeäkään että tulee tämä aika. Aika, jolloin pakkaan omaisuuttani laatikoihin, joita pinoan saunanlauteille, makuuhuoneen nurkkaan ja auton takapenkille. Olen lähdössä. Yksin.

En mene pois, kauemmas vain. Silti tämä tuntuu yhden aikakauden lopulta. Siltä, että nyt viimeistään avioliittomme kuherruskuukaudet ja -vuodet on vietetty. Alkaa arki, alkaa tahtominen. Alkaa kahden kodin välillä kulkeminen. Aika, jolloin minun päätökseeni täytyykin molemman meistä sitoutua. Tahtoa ja olla valmis tekemään töitä.

Pelottaako minua? Ei oikeastaan. Uuden edessä tunne on ennemminkin ihanan kihelmöivä. Uudet alut ovat tietyllä tavalla hyvin puhdistavia kokemuksia. Jo muuttaessa täytyy käydä läpi kaikki kodin kaappeihin kertyneet roinat ja luopua turhasta. Samalla tavalla käy myös oman elämän kanssa. Väistämättä sitä miettii, mitä haluan itsestäni ja elämästäni pitää tässä uudessa tilanteessa, tässä uudessa kodissa? Mistä taas olisin valmis  jo luopumaan?

Paljosta luovun myös pakon edessä. Yhteisestä arjesta, yhteisistä vapaapäivistä. Toisen kainaloon nukahtamisesta, yhdessä tehdyistä koirankävelytyslenkeistä, iltasaunasta ja aamusuukoista. Mutta yhdestä en luovu, juuri Häneen sitoutumisesta. Ja toisaalta saan myös paljon tilalle. Saan päiviä, jolloin saan toimia juuri oman pääni mukaan. Saan aikaa yksin kotona, jääkaapin jossa ei varmasti haise meetwurstille. Muistan ehkä pian taas myös sen deittailuajoilta tutun tunteen, sen miten ihanalta tuntuukaan odottaa toista. Sen kihelmöivän ja jännittyneen tunteen, kun ei malttaisi odottaa enää hetkeäkään. Ja kun toinen odottamisen jälkeen on taas siinä vieressä, on hän ihanampi kuin muistinkaan ja silti juuri se sama kuin aina.

Mutta väistämättä tulee mietittyä myös sitä, olenko pettänyt vaimoksi ruvetessani antamani lupauksen. ”Sinne minne sinä menet, sinne tulen minäkin”, ja mitä näitä nyt on. Mistä ylipäätään se ajatus kumpuaa, että yhteinen elämä tarkoittaa kirjaimellisesti ja kaikessa laajuudessaan yh-teis-tä e-lä-mää? Olen törmännyt lukemattomia kertoja kysymykseen siitä, mihin Rovaniemellä muutamme, milloin muutamme, mitä teemme? Milloin lakkasin olemasta minä, milloin minusta tuli me? Tottakai yhdessä oleminen tarkoittaa yhdessä tehtyjä päätöksiä. En minäkään tätä uuden viran hakemista ja toiselle paikkakunnalle muuttamista aivan yksin omassa päässäni ole keksinyt. Mutta niin naimisiin minua ei voi kahlita, ettenkö pitäisi kiinni myös vapaudestani avioliitosta huolimatta toteuttaa myös omia unelmiani. Jos ne saadaan sovitettua yhteen mieheni unelmien ja tavoitteiden kanssa, se on tietenkin ihanaa. Jos ei, silloin siihenkin on sopeuduttava.

Mitä kunnon vaimo siis tekisi? En tiedä. Ehkä en ole kunnon vaimo, se perinteisen vaimon rooliin mahtuva. Kunnon vaimoksi taidan olla hieman liian itsepäinen ja omaehtoinen. Mutta miksi piiloutua kotilieden ja essun taakse kun meillä jokaisella on kuitenkin myös oma elämämme elettävänä. Kyllä rakkaus pienen välimatkan kestää. Mutta sitä se ei kestä, että joutuu uhraaman omat unelmansa toisen unelmien ja tavoitteiden eteen. 

Tehköön kunnon vaimot mitä kunnon vaimot tekee, minä teen mitä huvittaa. Ja uskon, että juuri niin pitääkin. Ei onni tavoitteitta ja unelmitta löydy.

Kuvat: Enni Ravander / EnniMaria Photography