Kun rupesin kiinnittämään huomiota siihen, millaista kahvia juon, innostuin ensin tummista paahdoista. Niissähän sitä makua piisasi. Espressokahvit olivat tummempia, ja kahviloista sai useimmiten tummaa. En käsittääkseni ole ainoa. Vast’ikään luin Pauligin uutta tummapaahtoista Juhla Mokkaa (paahtoaste pauligilaisella asteikolla 2,5/5, eli luultavasti liikutaan vielä varsin miellyttävässä keskipaahdossa) koskevan kommentin tyyliin ”kaikki alle nelosen paahdot on yäk”. Monilla ihan oikeasti makuhermoistaan tietoisilla ihmisillä on kupissansa tummapaahtoista kahvia.

Tällaiseen käsitykseen pääseminen ei tietysti ole ihme. Puolikin vuotta sitten paahdetun ja jauhetun, pari päivää suljetun tiiliskivikahvin aromit ovat menneet niin sanotusti enkeleille, vaikka niitä kuinka olisi varjeltu sulkuteipeillä, kuminauhoilla, kahvipurkeilla sun muilla. (Taivaalliset sotajoukothan pitävät myös viskistä, tynnyrien haihtumasta on pukattu käyttämään nimitystä enkelten osuus. Toivottavasti maistui!)  Tummempipaahtoisessa kahvissa säilyy sentään joku maku. Nimittäin paahtoaromit, jotka ovat lähtöisin samankaltaisista kemiallisista reaktioista kuin paahtoleivässä ja ruskistetussa lihassa.

Kun sitten tutustuin tuoreesta, laadukkaasta kahvista tehtyyn suodatinkahviin, huomasin tilanteen kääntyneen päälaelleen. Parhaat juomani kahvit olivat paahtoasteeltaan hämmästyttävän vaaleita. Aromit tulivat esiin kirkkaampina. Tummien paahtojen tullessa kohdalle erityisesti suodatinkahveissa paahtoaromit häiritsivät tai tuntuivat peittävän alleen sellaiset maut, jotka mieleni liitti enemmän kahvinpapuun. En ole taaskaan ainoa. Vuoden 2009 maailmanmestaribarista Gwilym Davies visersi pari päivää sitten:

On toisaalta niin, että paahtamalla oikein tummaksi saa heikommastakin kahvista keskinkertaista. Ja paahtamalla oikein tummaksi saa loistavastakin kahvista… Aivan. Keskinkertaista. Tai vielä huonompaa. Vähän aikaa sitten kirjoitin, että pökäleestä ei saa konvehtia. Toisin päin se alkemia onkin sitten aika tavalla helpompaa, kuten Gwilymkin todisti.

Espressossa tilanne on vähän toinen. Tiivistettynä ja puristettuna ne aromit, jotka pitkissä kahveissa jäivät jalkoihin, pääsevät taas esiin. Lisäksi ne paahtoaromitkin muuttuvat hieman toisenlaisiksi espresso-nimisen efektilaitteen läpi ajettuina. 

Vaaleapaahtoiset kahvit taas ovat espressomenetelmällä niin vaikea laji, että ilman propellihattua en suosittele menemään lähellekään. Toisaalta parhaimmillaan palkinto on niin suuri, että propellihatun hankinta voi joidenkin mielestä puolustaa paikkaansa. Älkää kuitenkaan sanoko, etten varoittanut.

Sieltä väliltä löytyy paljon sellaisia kahveja, jotka toimivat loistavasti – joskin eri tavalla sekä espressona että suodatinmenetelmillä tai pressona valmistettuina. 

Tässä ei suinkaan ole tarkoitus sanoa, että paahtoaromit ovat pahasta. Eivät tietenkään ole: paahtamattomista pavuista uutettu juoma kuulemma maistuu bensiinin ja virtsan sekoitukselta. Paremminkin haluan haastaa sen näkemyksen, että vain tummapaahtoinen kahvi voi olla hyvää. Kyse ei ole niinkään väristä kuin laadusta ja tuoreudesta. 

—

P.S. Mitkä ihmeen narrit? No, ensin kirjoitin että herrat pitävät vaaleapaahtoisista, ikään kuin nokkelana interkulttuurisena viittauksena. Sitten hoksasin, että tänään on kuitenkin kaikkien narrien (tai pölhöjen) päivä, joten herrat saivat huhtikuun ensimmäisen kunniaksi muuttua narreiksi.