Pienestä kiinni
Tiedättekös, että silloin kun esikoinen oli vauva niin kaikkia mahdollisia kehitysvaiheita odotti intopiukeena ja kirjasi pikavauhtia vauvakirjaan ylös. Tilanne nyt on melko päinvastainen, sillä jokainen uusi taito ja oivallus tarkoittaa sitä, että ne pistävät meidän arjen heittämään häränpyllyä. Samalla myös äidin mielenterveyden.
Mies on tehnyt viime aikoina lähes ympäripyöreätä päivää toissä ja samaan aikaan meidän pieni on oppinut kääntymään selältä vatsalleen ja lisäksi alkanut protestoimaan koko kropan voimin – naama punaisena kaikille mahdollisille muille asennoille paitsi istumiselle.
Ja niin siis vatsallaan hän viihtyy sen vajaan minuutin verran. Istuallaan ei vielä pysty olemaan juuri ollenkaan lujasta tahdosta huolimatta.
Näen itseni kaksi vuotta sitten kehumassa Filippaa maasta taivaisiin, ja ottamassa kuvia joka kuvakulmasta soitellen samalla sukulaisia läpi, kun näitä samoja vaiheita tuli eteen. Nyt lähinnä hakkaan päätä seinään keittiössä (en oikeasti, ajatuksissani vain) ja toivon, että ne menisivät jo ohi.
Että sellasta meillä.
Luojan kiitos on olemassa ihania tuttuja joille parilla sanalla asiasta vinkkaaminen tuotti tällaista tulosta. Alle neljässä tunnissa meidän kotona oli lainassa Bumbo, jonka varaan pistän meidän tulevat viikot ja mielenterveyden.
Pienestä se on kiinnni. Ja tällä kertaa todella pienestä ihmisestä.
—————-
Kiitokset Puutaloon ja sieltä eteenpäin :).
