Ladataan...
Kahvia kiitos

Tässä viiden kuukauden aikana, (mikä on hujahtanut edellisestä kirjoituksesta) oon lukemattomia kertoja ottanut blogisivun auki ja ollut aikeissa kirjoitella. Kuten huomata saattaa niin kuitenkaan sanan sanaa ei ole syntynyt. Totaalinen tyhjän ruudun syndrooma. Yhtä useasti oon ollut aikeissa poistaa koko saitin. Jotenkin on koko ajan sellanen jännä tunne pään sisällä, ettei osaa pukea ajatuksia ja pohdintoja tänne "paperille" asti ymmärrettävään muotoon. Enkä kyllä vielä mene vannomaan, että tästä se taas lähtee vaikka mieli tekisikin. Baby steps.

Mutta tässä sitä nyt kuitenkin onneksi? ollaan näppäimiä lämmittelemässä, nimittäin viikonloppuna se iski: kirjoitusinspis. 

Pyörällä Norjaan

Hullunpolkasu oli tämän viikonloppuisen (tarkemmin sanoen to-su) kesälomani menulla. Tämä kolmatta kertaa järjestetty Äkäslompolon oma tour de France on kyläkauppias Sampo Kaulasen luoma tapahtuma, missä siis pyöräillään vapaavalintaisella tyylillä ja kulkuvälineellä noin 350km:n matka Äkäslompolosta Jäämerelle. Tänä vuonna matkaan lähti noin 140 hullua polkijaa, meikäläinen mukaan lukien. Todistetusti Sportiasta vuokraamani pyörän rungossa luki Kaisa Kylä-Kaila. Matkassa oli melko monia vakio-osallistujia, itelleni reissu oli kuitenkin ensimmäinen ja viimeinen laatuaan. Olosuhteet pyöräilyyn olivat kuulemma erinomaiset, muutoinkin järjestelyt ja huoltojoukot olivat vimpan päälle, seurassa ei valittamista ja pyöräkin on edelleen yhtenä kappaleena (vaikka hetken harkitsin tuon uskollisen perseellepotkijan hukuttamista Jäämereen). Siinä fillarilla veivatessa kolme kokonaista päivää oli aikaa miettiä sen minkä hanurikipu antoi myöten ja siitä syntyikin muutama ylöskirjaamisen arvoinen ajatus.

Maltti on valttia!

Ensinnäkin piirre tai ominaisuus, minkä oon nyt ensimmäistä kertaa itessäni tänä keväänä hoksannut ja diagnosoinut on pitkäjänteisyys. Tarkemmin sanottuna sen puute. Mä olen aina pitänyt itteäni sitkeenä tyyppinä, ja pidän edelleen toki. Sillä tavalla sitkeänä ja periksi antamattomana, että elän hartaassa uskossa itseni kanssa mitä tulee siihen, että mä selviydyn ja pärjään. Se on varmaankin yksi mun selkärankaan tiukimmin iskostunut uskomus: mä kyllä selviän mistä tahansa ja oon aina selvinnyt. Joskus kyllä luovuttamisellekin on paikkansa, sitä ei käy kieltäminen ja apuakin täytyy osata ottaa vastaan. No mutta kuitenkin. 

Eli sitkeys jees, mutta sitten tuon pitkäjänteisyys, kärsivällisyys. Mä en millään malta!!! En sitte millään. Miten se malttamattomuus ilmenee? No, mä en esimerkiksi malta olla paljastamatta huikeita yllätyssynttäreitä tai -lahjoja, en malta olla oksentamatta uusimpia ideoita heti ulos suustani, en malta yrittää pitää karkkipäivää tai ylläpitää samaa saliohjelmaa kahta päivää pidempään (tai ylipäänsä käydä siellä salilla kahta kertaa kauempaa) enkä mä malta odottaa mun työn tuloksia.

Tuossa taannoin (pyörälenkillä muuten tämäkin keskustelu käytiin jestas!) suolsin ystävälleni jäsentelemättömiä ajatuksia siitä, että miten projektiluontoinen työ sopii mulle mun mielestä hyvin. Siitä miten työllä pitää olla alku ja loppu, selkeä tavoite mitä kohti mennä, aikaraja ja laaja skaala erilaisia työtehtäviä. Samassa keskustelussa mainitsin myös, että jännä kun koko ajan on sellanen olo että tekis mieli opiskella jotain mutta en tiedä mitä se jotain on. Ehkäpä jotakin lääketieteeseen liittyvää? Lääketiede kiehtoo. Hetken kun siinä suolsin näitä ajatuksia ulos, kerroin että aloittamieni kätilöopintojen alusta asti mulla oli selkeänä mielessä se, että kun valmistun kätilöksi niin mä menen synnytyssaliin töihin. En todellakaan ainakaan neuvolaan mittailemaan tulevien äityleiden verenpaineita ja valistamaan vastasyntyneen ravintosuosituksista. Osastoista riskiraskaus- tai vastasyntyneidentehohoito-osastoa voisi ehkä harkita. Puheeksi tuli myös se, että miten silloin lukiosta kun valmistuin, pohdin pitkään että haluanko kätilöksi (synnytyssaliin) vaiko ensihoitajaksi (ambulanssiin). No niin ja miten ihmeessä nämä jutut liittyy siihen pitkäjänteisyyteen? No siten, että nuo kaikki on sellasia lyhytkestosia, akuutteja, kertaluontoisia työtehtäviä! Boom bitches!

Synnytys on kuin pieni lyhytkestoinen projekti, ensihoitohälytys on lyhytkestoinen projekti ja projektityö, mikä mulla nykyään on, on lyhytkestoinen juttu. Nämä on siis sellaisia töitä, missä on alku ja loppu, yhdellä casella on yleensä lyhyt kesto, asiakkaat ovat harvoin samoja ja mikä parasta, oman työn tulos näkyy samantien. Tätä asiaa kun on pohtinut niin ajatus jostain vuosia kestävästä potilassuhteesta pitkäaikasosastolla tai rutiininomaisesta päivätyöstä vuosiksi alkaa ahdistaa.

Tähän hommaan liittyy varmaankin myös useammankin erilaisen psykologisen kokeen ja analyysin avulla tuotettu tieto minusta, että luonteeltani olen suorittaja. Saan jonkinlaisen hyvänolon tunteen suorituksista oli se sitten kodinhoitoon, työhön tai vaikkapa siihen liikuntaan liittyvä. Nautin siitä kun saan vetää viivoja to do-listojen tehtävien yli. Ja kun tuon suorittamisen ynnää noihin luontaisiin vaikkapa ammattillisesti vetovoimaisiin vaihtoehtoihin niin kaava on valmis. Synnytys on suoritus, ensihoitotehtävä on suoritus, projekti on suoritus ja futismatsi on yksi suoritus. Asiakas ja työtehtävä vaihtuu boom boom boom!

Tein myös sellasen diagnoosin ittestäni, että mä taidan olla jonkinsortin kokeilija luonteeltani. Tykkään ekoista ja ainoista kerroista useissa asioissa ja moni uusi ennenkokematon ja -näkemätön innostaa. Tästä esimerkkinä vaikkapa se, että pyrin matkustamaan aina uusiin kohteisiin, kokeilin tupakointia teininä kerran (en tykännyt eli en polttanut vaikka noin 97% silloisesta kaveripiiristä tupruttelikin), yksi onnistunut lumilautatrikki riittää (mitä enemmän onnistumisen jälkeisiä toistoja tulee, sitä huonompaan suuntaan se temppu alkaa mennä), ensimmäinen synnytys oli vielä jännittävää (toinen jo yhtä tuskaa) ja hakeudun once in a lifetime-kokemuksien pariin. Tämä ei liene kovin lupaava piirre tuon maltillisuuden harjoittamisen näkökulmasta, mutta tavallaan se yhden kokemuksen aiheuttama fiilis ei saa rikkoutua tai lässähtää, jos ymmärrätte mitä tällä haen?

Lehmälle hermot

Nyt tuleekin vastaus kaikille niille ihmettelijöille, ketkä on tivanneet syytä siihen etttä minkä takia mä lähden polkemaan pyörällä 350km kun niin kovin inhoan pyöräilyä. Itseni mukaan lukien. No just sen takia, että halusin testata ja haastaa mun kärsivällisyyttä. En just nyt keksi mitään muuta parempaa keinoa sen testaamiseen kuin tekemällä jotain toooodella pitkäkestoista, ihan älyttömän kivuliasta, epämiellyttävää ja ärsyttävää, ehkä jopa aika tylsää urheilusuoritusta, satojen kilsojen pitusta pyöräilyä. Siinä jos missä meinaa äkkipikaisen pääkoppa hajota (hanurista puhumattakaan). Tavoite siintää jossain useamman päivän ja kilometrin päässä, eikä ajatus jokaisen saavutetun kilometrin hyödystä tavoitteen saavuttamisen kannalta motivoi laisinkaan.

Ai että olisiko ollut rentouttavimpiakin tapoja viettää kesälomapäivät? Tuo ajatus kyllä kieltämättä kävi siinä matkan varrella mielessä kerran jos toisenkin siinä rakkolaastarin takapuoleen asettelun lomassa, mutta mä tein sen, jumankauta mä tein sen! Poljin ihan itte jokaisen kivuliaan ja ärsyttävän kilometrin, en taluttanu yhtään Norjan huikeistä ylämäistä (vaikka sekunnin verran se aina kävikin mielessä) ja pääsin kuin pääsinkin maaliin. Ylitin itteni kyllä moninkertaisesti ja se fiilis yhdistettynä niihin upeisiin maisemiin oli kyllä jokaisen ilkeän kankussa vihlasevan polkasun ja tähän elämysmatkaan uhratun kesälomapäivän arvoinen. Eniten ylpeyttä aiheuttaa kuitenkin se kärsivällisyys, mitä tuonne lähdin kasvattamaan, nimittäin psyyke kesti melko hyvin ja en kertaakaan tosissani miettinyt, että olisin jättänyt leikin kesken. Osallistunko ensi vuonna? Epätodennäköisesti, nimittäin tämä onnistumisen fiilis on just sellanen, mitä en halua hevillä hajoittaa. Lapin, ei ehkä enää kärsimättömin, pyöräilyä ehkä inan entistä vähemmän vihaava nainen kiittää ja kuittaa, yhtä kokemusta rikkaampana.

 

Tässä vielä muutaman myytin kumous perustuen edellä kuvailtuun pyöräilyelämykseen

Ei kipuu ei hyötyy = tarua. Kuka pystyy kirkkain silmin väittämään, että se viiltävä kipu, perseeseen piirtynyt satulan kuva ja määrittelemättömät hiertymät sekä rakkulat kankuissa tuottaa jotakin "hyötyy" hanurissa? Kipu 10 - hyöty takapuolen näkökulmasta 0

Ei jaksa enää! = tarua. Silloin kun tuntuu siltä, ettet jaksa enää polkasuakaan (ja huudat sen matkakumppanille ehkä jopa ääneen) niin just silloin sä jaksat. Jaksaa jaksaa, painaa painaa!

Ladataan...
Kahvia kiitos

Vaikka viime vuosi tuli, oli ja meni jo, aikaa sitten, kirjoitan siitä silti. Kirjoitin oikeastaan jo joulukuun lopulla, mutta koska tässä-on-nyt-ollut-vähän-sitä-sun-tätä, niin tekstit on jäänyt läjäksi julkaisemattomia luonnoksia. Viime vuodelle saa heittää hyvästit ja voin kertoa, ettei tee tiukkaa. Jos vuosi ei ollut elämäni huonoin, kirmasi se ainakin mitalisijoille. Ei tule ikävä ei. Asiaan.

 

Med mamma på Åland

Vuosihan alkoi ankeassa meri-ilmaston talvisäässä (vettä ja plusasteita) silloisessa kodissa Ahvenanmaalla. Uutta vuotta juhlistettiin tytön kanssa kahden tähtisädetikkuja poltellen työvuorojen välissä. Puoliso oli töissä mantereella, ja, itseasiassa koko perheen toinen jalka olikin jo aika tukevasti siirtynyt saarelta pois, tai ainakin seilasi jossain Itämeren tyrskyissä. Fyysisesti oltiin vielä saarella, mutta pää oli jo orientoitunut muihin kuvioihin. Pari kuukautta kitkuteltiin M:n kanssa Ahvenanmaalla, kunnes suljin työhuoneeni oven viimeisen kerran ja meillä oli lupa muuttaa mantereen puolelle kasvattamaan vatsaa vielä muutaman viikon ajan. Heitettiin vikat tjenaret Suomen paratiisisaarille (ahahahahaaa) ja huokastiin syvään. Muutto saaresta anoppilan kautta mun vanhemmille hoidettiin kuumeen kourissa yölaivalla ja pakettiautolla liikkuen. Minä ja tyttö. Terohan oli niinä aikoina jo aloittanut työt Äkäslompolossa, Ylläksen kupeessa. Kun välimatkaa oli huikeat 1000km, sain kokeilla yksinhuoltajan arkea. Vad fan? Erityisen haastavaa siitä teki päivä päivältä itseään mahassani paisuttava möykky, Kerttu, mun vatsassa sekä sen myötä tullut väsymys, voimattomuus ja rajallinen fyysinen kunto. 

Joten kuten siitä kuitenkin selvittiin, kuten tapana on. Toki näin jälkikäteen voi huomata, että alkuvuodesta aloitettu kropan ja mielen uuvuttaminen ja liian raskas loppuraskaus näkyi läpi koko vuoden uupumuksena.

 

Poika nimeltä Kerttu

Raskausajan viimeiset viikot pyörittiin mun vanhempien nurkissa h-hetkeä kuumeisesti kauhulla odottaen. Oon varmasti ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni, että saimme asua heillä ja sain apua arjen pyörittämiseen enemmän kuin mitä vois kuvitellakaan. Keväällä kirjoittelinkin suht aktiivisesti tänne juttuja esimerkiksi pääsiäisestä ja raskaudesta. Oltiin suunniteltu asia siten, että synnytän Porissa, koska ajatus parin sadan kilsan automatkasta supistusten kourissa aiheutti paniikinomaisia oireita jo ajatuksenkin tasolla. Synnytyksen eräpäivä meni korkoajalle ja olikin onni onnettomuudessa, että Kerttu syntyi sopivasti myöhässä saadakseen isänsä mukaan synnytykseen. Synnytystarinani jaoinkin tässä postauksessa. Huh!

 

Yks pikku muuttuja

Alkukesä meni kaksilapsisen perheen arkea opetellessa sekä uuteen asuinympäristöön tutustuessa. Edellistä kappale vielä hiukan avaan eli meidänhän ei pitänyt muuttaa Lappiin, mutta kun Terolle aukesi mahdollisuus jatkaa kehittymistä Jounin Kaupassa ja koska mua ei töihin kaivattu, päätettiin kääntää Lapin kortti. Näin sai taas huomata miten elämä kohtelee ennakkoluulotonta: näe mahdollisuus -> tartu siihen. As simple as that.

 

Sä (vauva) viet mut äärirajoille voo o oo

Pari kertaa piipahdettiin lomalla etelä-Suomessa ja olihan meillä aika paljon vieraita viimeisen puolen vuoden sisällä. Aaron sai nimen, käytiin perinteisellä BoardExpo-reissulla Helsingissä ja houstattiin kymmeniä vieraita. Esikoinen aloitti uudessa päiväkodissa ja jätti meidät ihmettelemään toisiamme kaikessa rauhassa vauvan kanssa. Rauha ei kauaa kestänyt kun kolme kuukautta täydellisen hyvin nukkunut vauva alkoi kukkua yöt hereillä milloin mistäkin syystä. Kun unta saa liian vähän ja se jatkuu liian pitkään, liikutaan äärirajoilla. 

 Pöytälaatikkoprojektit, hyvin alkanut saliputki ja stabiili mieli hautautuivat jonnekin kasvavien ja mustuneiden silmäpussien alle tai vähintään karisivat pois agendasta valvomisen aiheuttavien rytmihäiriöiden tahdissa. Täytyy sanoa, että avuliaat vieraat ja Lapin tarjoamat upeat ulkoilupuitteet pelastivat monelta väsymyksen aiheuttamalta romahdukselta, toki niiltäkään ei täysin vältytty nimittäin loppukesästä se kolahti ja kovaa, silloin vasta sen kunnolla tajusin: mä olen kotona. MÄ olen kotona lasten kanssa 24/7, joista suurimman osan yksin ainoana aikuisena. Mä todellakin tulen olemaan kotona vielä monta pitkää kuukautta. Kotona jumissa. En töissä kerryttämässä eläkettä, rasittamassa aivojani tai etenemässä urallani. En töissä tukehtumassa pullaan kahvitauolla kollegoiden hauskoille jutuille nauraessani. En töissä syyskuussa niinkuin raskauaikana kovasti suunnittelin. Vaan kotona kotona kotona. Kotona tukehtumassa kakkavaippojen hajuun ja pukluihin. Työ on aina ollut super iso osa mun identiteettiä ja itsenäisyyttä, jonka vuoksi tämä kolahdus otti koville eikä siitä päästy yli oikeastaan tuon äitiysloman aikana täysin. Ja tässä yhteydessä sanottakoon, että lapsiani rakastan yli kaiken enkä suinkaan heitä pois antaisi, mutta mä olen paras äiti lapsilleni silloin kun oma pääkoppa on kasassa ja pursuan työn ja haasteiden mukanaan tuomaa energiaa, onnea ja itsevarmuutta. Silloin mä olen paras mahdollinen esimerkki mun lapsille ja aito äitinä. Mutta kun minä oon kotona ei homma toimi, kertakaikkiaan.      Taaahdon oikeesti olla sinun, enkä vain leikisti rakastaa...Miten se nyt sitte oikeesti menikään? Syksyyn ja alkutalveen liittyy myös ikäkriisiä (tell me about it), asunnonhankintaan liittyvää stressiä, tulevaisuuden uskon horjumista, kotiäitiyden myötä hukkuneen identiteetin tuloksetonta etsimistä sekä tarpeetonta henkistä sekoilua ja hajoilua. Enemmän kuin kerran on kyseenalaistettu elämän tarkoitus, onnistuminen äitinä, ammatillinen pätevyys ja jopa avioliitto. Kun yhteistä kahdenkeskistä aikaa on lähes 0 päivää vuodessa puolison kanssa, tukiverkot tuhannen kilsan päässä, muutama kuukausi on eletty eri osoitteissa ja perheen sisäinen dynamiikka on muuttunut päälaelleen miehen siirtyessä sijastani uraputkeen, on sanomattakin selvää, että parisuhde voi huonosti. Huonommin kuin koskaan jos rehellisiä ollaan. On riidelty, riidelty ja riidelty sekä itketty ja huudettu, MUTTA onneksi myös sovittu, halattu, heitetty yläfemmoja, naurettu ja unohdettu. Olkoon tämä siis meidän aviokriisi järjestyksessään ensimmäinen. Enemmän kuin kerran on pelätty mitä tuleva tuo tullessaan kaiken kaikkiaan.  Päällimmäisenä tulee mieleen, että vuosi oli kahteen sanaan kiteytettynä tunteikas ja opettavainen. Nyt kun vuoden vaihtumisesta on jo puoltoista kuukautta, kaikki noi asiat tuntuu jo aika kaukaisilta. Hyvä niin!  Jos tuossa oli paljon huonoa niin vuosi 2016 on jo nyt tuonut tullessaan tuplasti hyvää meille. Nimittäin: sain hyvän työn ja tykkään, ei, vaan oikeastaan rakastan sitä. Hyvästi kotona hajoilu, tervetuloa ruuhkavuodet! A nukkuu yöt (20-05) läpeensä mikä näkyy ihan kaikessa. Hyvästi uupumus, tervetuloa harrastukset ja sosiaalinen elämä! Kiitos meidän tykkien isovanhempien, meillä on ollut kahdenkeskistä aikaa, aikaa rinteessä ja aikaa levätä eli together yes, ehkä jostain avioliittokriisistä on siis selvitty ja lusikat on edelleen yhteisessä laatikossa.    Tästä on hyvä jatkaa vuoden 2016 kevääseen, mielenkiinnolla odotan mitä tässä vielä oikein tapahtuu! (viimenen kuva Krista Ylinen Photography)

Eko

Ladataan...
Kahvia kiitos

Luvattoman kauan aikaa sitten jaoin tarinan siitä miten otin päänahan taistelussa lastenvaunujen kosteusvauriota vastaan. No, iloksenne kerron nyt, että ei siinä vielä kaikki: show sai ansaitsemansa jatko-osan, sillä en ollut järin tyytyväinen lopputulokseen senkään jälkeen kun olin saksien, purkajan (?) ja kynsivoimin repinyt koko vuorikankaan irti kuvusta. Kutsutaan jatko-osaa vaikka talvisodan ratkaisutaistelumestan innoittamana (tämän näkeminen matkalla Rukalle sai aikaan ryntäyksen Wikipediaan) ratkaisutaisteluksi ja toivotaan ettei tähän vaunuasiaan tarvitse enää meidän taloudessa koskaan palata.

 

Vanhoille vaunuille antamani ensiapu oli, kuten jo kerroinkin, nimenomaan ensiapua siksi aikaa kunnes eteen tulee parempi idea. (Tarkoituksena ei siis ollut lykkiä vauvelia pilalle kastuneissa kärryissä astman tms puhkeamisen uhalla, tiedoksi teille ketkä esititte huolenne asiaan liittyen.) Neuvokkaana naisena ei mennyt aikaakaan kun lamppu syttyi kirkkaana kupolin päälle ja toimintasuunnitelma oli valmis toteutettavaksi. Tavoitteena löytää hyvät Ora-yhdistelmävaunut käytettyinä, hyväkuntoisina ja edullisina kotiin kuljetettuina mahdollisimman pikaisella aikataululla.

 

Joten. Eräänä iltana lasten vetäydyttyä yöpuulle laitoin ompun hurisemaan ja näppäimistön kuumaksi Tori.fi ja Huuto.net sivustoilla. Hakusanoilla Ora yhdistelmävaunut rajasin löydökset kahteen vaihtoehtoon: hyväkuntoiset yhdistelmät (Orat tottakai) sisältäen kaiken mahdollisen lisähärpäkkeen kuten esimerkiksi seisomalaudan 30€ Jyväskylässä sekä toimivat käytönjälkiä sisältävät samanlaiset Orat (eriväriset kankaat tosin) kuin meillä alkaen 10€ Helsingissä. Logististen haasteiden valossa päätin laittaa huudon vetämään kympin kärryistä ja tadaa sain kuin sainkin vaunut hurjalla 11€:n hinnalla! Tässä vaiheessa en vielä uskaltanut ääneen hurrata nimittäin hinta oli epäilyttävän edullinen ja myyjä huolestuttavan asiallinen ja avulias. Aikatauluihin sopivasti olimme juuri huudon päätyttyä matkustamassa Helsinkiin ja sovinkin noutotreffit heti samalle päivälle. Noutokin sujui kuin rasvattu hypättyäni Messukeskukselta bussiin kohti Itistä ja seuraavalla bussilla yksiä vaunuja rikkaamapana takaisin Messukeskukseen. Naurettavan simppeliä!

 

Vaunut yllättivät positiivisesti ollessaan todella ensiluokkaisessa kunnossa, ehjät ja toimivat, ei jälkeäkään kastumisesta tai muustakaan vauriosta. Vaunujen kokonaishinnaksi Norwegianin kotiinkuljettamina tuli hurjat 14€.

 

Hykertelen edelleenkin tyytyväisyyttäni ja taputan itseäni olalle onnistumisesta, enkä voi olla ihan vähän ihmettelemättä terävyyttäni liittyen ongelmanratkaisutaitoon! Saanen onnitella itseäni. Enkä edelleenkään taipunut lastentarviketekoteollisuuden toiveisiin upouusien rattaiden hankkimisesta.

 

Meikä 1 - Emmaljunga 0

 

P.S Kuka muistaa miten vannoin etten enää koskaan irrota ja pese vaunukankaita? No vannommatta paras nimittäin uusien vaunujenkin kankaat on jo pyöräytetty pesukoneen kautta, kiitos metsämyyrän ja paskan. Ei siitä sen enempää.

Pages