(Kamalan) ihana kesäloma

Tässä viiden kuukauden aikana, (mikä on hujahtanut edellisestä kirjoituksesta) oon lukemattomia kertoja ottanut blogisivun auki ja ollut aikeissa kirjoitella. Kuten huomata saattaa niin kuitenkaan sanan sanaa ei ole syntynyt. Totaalinen tyhjän ruudun syndrooma. Yhtä useasti oon ollut aikeissa poistaa koko saitin. Jotenkin on koko ajan sellanen jännä tunne pään sisällä, ettei osaa pukea ajatuksia ja pohdintoja tänne ”paperille” asti ymmärrettävään muotoon. Enkä kyllä vielä mene vannomaan, että tästä se taas lähtee vaikka mieli tekisikin. Baby steps.

Mutta tässä sitä nyt kuitenkin onneksi? ollaan näppäimiä lämmittelemässä, nimittäin viikonloppuna se iski: kirjoitusinspis. 

Pyörällä Norjaan

Hullunpolkasu oli tämän viikonloppuisen (tarkemmin sanoen to-su) kesälomani menulla. Tämä kolmatta kertaa järjestetty Äkäslompolon oma tour de France on kyläkauppias Sampo Kaulasen luoma tapahtuma, missä siis pyöräillään vapaavalintaisella tyylillä ja kulkuvälineellä noin 350km:n matka Äkäslompolosta Jäämerelle. Tänä vuonna matkaan lähti noin 140 hullua polkijaa, meikäläinen mukaan lukien. Todistetusti Sportiasta vuokraamani pyörän rungossa luki Kaisa Kylä-Kaila. Matkassa oli melko monia vakio-osallistujia, itelleni reissu oli kuitenkin ensimmäinen ja viimeinen laatuaan. Olosuhteet pyöräilyyn olivat kuulemma erinomaiset, muutoinkin järjestelyt ja huoltojoukot olivat vimpan päälle, seurassa ei valittamista ja pyöräkin on edelleen yhtenä kappaleena (vaikka hetken harkitsin tuon uskollisen perseellepotkijan hukuttamista Jäämereen). Siinä fillarilla veivatessa kolme kokonaista päivää oli aikaa miettiä sen minkä hanurikipu antoi myöten ja siitä syntyikin muutama ylöskirjaamisen arvoinen ajatus.

Maltti on valttia!

Ensinnäkin piirre tai ominaisuus, minkä oon nyt ensimmäistä kertaa itessäni tänä keväänä hoksannut ja diagnosoinut on pitkäjänteisyys. Tarkemmin sanottuna sen puute. Mä olen aina pitänyt itteäni sitkeenä tyyppinä, ja pidän edelleen toki. Sillä tavalla sitkeänä ja periksi antamattomana, että elän hartaassa uskossa itseni kanssa mitä tulee siihen, että mä selviydyn ja pärjään. Se on varmaankin yksi mun selkärankaan tiukimmin iskostunut uskomus: mä kyllä selviän mistä tahansa ja oon aina selvinnyt. Joskus kyllä luovuttamisellekin on paikkansa, sitä ei käy kieltäminen ja apuakin täytyy osata ottaa vastaan. No mutta kuitenkin. 

Eli sitkeys jees, mutta sitten tuon pitkäjänteisyys, kärsivällisyys. Mä en millään malta!!! En sitte millään. Miten se malttamattomuus ilmenee? No, mä en esimerkiksi malta olla paljastamatta huikeita yllätyssynttäreitä tai -lahjoja, en malta olla oksentamatta uusimpia ideoita heti ulos suustani, en malta yrittää pitää karkkipäivää tai ylläpitää samaa saliohjelmaa kahta päivää pidempään (tai ylipäänsä käydä siellä salilla kahta kertaa kauempaa) enkä mä malta odottaa mun työn tuloksia.

Tuossa taannoin (pyörälenkillä muuten tämäkin keskustelu käytiin jestas!) suolsin ystävälleni jäsentelemättömiä ajatuksia siitä, että miten projektiluontoinen työ sopii mulle mun mielestä hyvin. Siitä miten työllä pitää olla alku ja loppu, selkeä tavoite mitä kohti mennä, aikaraja ja laaja skaala erilaisia työtehtäviä. Samassa keskustelussa mainitsin myös, että jännä kun koko ajan on sellanen olo että tekis mieli opiskella jotain mutta en tiedä mitä se jotain on. Ehkäpä jotakin lääketieteeseen liittyvää? Lääketiede kiehtoo. Hetken kun siinä suolsin näitä ajatuksia ulos, kerroin että aloittamieni kätilöopintojen alusta asti mulla oli selkeänä mielessä se, että kun valmistun kätilöksi niin mä menen synnytyssaliin töihin. En todellakaan ainakaan neuvolaan mittailemaan tulevien äityleiden verenpaineita ja valistamaan vastasyntyneen ravintosuosituksista. Osastoista riskiraskaus- tai vastasyntyneidentehohoito-osastoa voisi ehkä harkita. Puheeksi tuli myös se, että miten silloin lukiosta kun valmistuin, pohdin pitkään että haluanko kätilöksi (synnytyssaliin) vaiko ensihoitajaksi (ambulanssiin). No niin ja miten ihmeessä nämä jutut liittyy siihen pitkäjänteisyyteen? No siten, että nuo kaikki on sellasia lyhytkestosia, akuutteja, kertaluontoisia työtehtäviä! Boom bitches!

Synnytys on kuin pieni lyhytkestoinen projekti, ensihoitohälytys on lyhytkestoinen projekti ja projektityö, mikä mulla nykyään on, on lyhytkestoinen juttu. Nämä on siis sellaisia töitä, missä on alku ja loppu, yhdellä casella on yleensä lyhyt kesto, asiakkaat ovat harvoin samoja ja mikä parasta, oman työn tulos näkyy samantien. Tätä asiaa kun on pohtinut niin ajatus jostain vuosia kestävästä potilassuhteesta pitkäaikasosastolla tai rutiininomaisesta päivätyöstä vuosiksi alkaa ahdistaa.

Tähän hommaan liittyy varmaankin myös useammankin erilaisen psykologisen kokeen ja analyysin avulla tuotettu tieto minusta, että luonteeltani olen suorittaja. Saan jonkinlaisen hyvänolon tunteen suorituksista oli se sitten kodinhoitoon, työhön tai vaikkapa siihen liikuntaan liittyvä. Nautin siitä kun saan vetää viivoja to do-listojen tehtävien yli. Ja kun tuon suorittamisen ynnää noihin luontaisiin vaikkapa ammattillisesti vetovoimaisiin vaihtoehtoihin niin kaava on valmis. Synnytys on suoritus, ensihoitotehtävä on suoritus, projekti on suoritus ja futismatsi on yksi suoritus. Asiakas ja työtehtävä vaihtuu boom boom boom!

Tein myös sellasen diagnoosin ittestäni, että mä taidan olla jonkinsortin kokeilija luonteeltani. Tykkään ekoista ja ainoista kerroista useissa asioissa ja moni uusi ennenkokematon ja -näkemätön innostaa. Tästä esimerkkinä vaikkapa se, että pyrin matkustamaan aina uusiin kohteisiin, kokeilin tupakointia teininä kerran (en tykännyt eli en polttanut vaikka noin 97% silloisesta kaveripiiristä tupruttelikin), yksi onnistunut lumilautatrikki riittää (mitä enemmän onnistumisen jälkeisiä toistoja tulee, sitä huonompaan suuntaan se temppu alkaa mennä), ensimmäinen synnytys oli vielä jännittävää (toinen jo yhtä tuskaa) ja hakeudun once in a lifetime-kokemuksien pariin. Tämä ei liene kovin lupaava piirre tuon maltillisuuden harjoittamisen näkökulmasta, mutta tavallaan se yhden kokemuksen aiheuttama fiilis ei saa rikkoutua tai lässähtää, jos ymmärrätte mitä tällä haen?

Lehmälle hermot

Nyt tuleekin vastaus kaikille niille ihmettelijöille, ketkä on tivanneet syytä siihen etttä minkä takia mä lähden polkemaan pyörällä 350km kun niin kovin inhoan pyöräilyä. Itseni mukaan lukien. No just sen takia, että halusin testata ja haastaa mun kärsivällisyyttä. En just nyt keksi mitään muuta parempaa keinoa sen testaamiseen kuin tekemällä jotain toooodella pitkäkestoista, ihan älyttömän kivuliasta, epämiellyttävää ja ärsyttävää, ehkä jopa aika tylsää urheilusuoritusta, satojen kilsojen pitusta pyöräilyä. Siinä jos missä meinaa äkkipikaisen pääkoppa hajota (hanurista puhumattakaan). Tavoite siintää jossain useamman päivän ja kilometrin päässä, eikä ajatus jokaisen saavutetun kilometrin hyödystä tavoitteen saavuttamisen kannalta motivoi laisinkaan.

Ai että olisiko ollut rentouttavimpiakin tapoja viettää kesälomapäivät? Tuo ajatus kyllä kieltämättä kävi siinä matkan varrella mielessä kerran jos toisenkin siinä rakkolaastarin takapuoleen asettelun lomassa, mutta mä tein sen, jumankauta mä tein sen! Poljin ihan itte jokaisen kivuliaan ja ärsyttävän kilometrin, en taluttanu yhtään Norjan huikeistä ylämäistä (vaikka sekunnin verran se aina kävikin mielessä) ja pääsin kuin pääsinkin maaliin. Ylitin itteni kyllä moninkertaisesti ja se fiilis yhdistettynä niihin upeisiin maisemiin oli kyllä jokaisen ilkeän kankussa vihlasevan polkasun ja tähän elämysmatkaan uhratun kesälomapäivän arvoinen. Eniten ylpeyttä aiheuttaa kuitenkin se kärsivällisyys, mitä tuonne lähdin kasvattamaan, nimittäin psyyke kesti melko hyvin ja en kertaakaan tosissani miettinyt, että olisin jättänyt leikin kesken. Osallistunko ensi vuonna? Epätodennäköisesti, nimittäin tämä onnistumisen fiilis on just sellanen, mitä en halua hevillä hajoittaa. Lapin, ei ehkä enää kärsimättömin, pyöräilyä ehkä inan entistä vähemmän vihaava nainen kiittää ja kuittaa, yhtä kokemusta rikkaampana.

 

Tässä vielä muutaman myytin kumous perustuen edellä kuvailtuun pyöräilyelämykseen

Ei kipuu ei hyötyy = tarua. Kuka pystyy kirkkain silmin väittämään, että se viiltävä kipu, perseeseen piirtynyt satulan kuva ja määrittelemättömät hiertymät sekä rakkulat kankuissa tuottaa jotakin ”hyötyy” hanurissa? Kipu 10 – hyöty takapuolen näkökulmasta 0

Ei jaksa enää! = tarua. Silloin kun tuntuu siltä, ettet jaksa enää polkasuakaan (ja huudat sen matkakumppanille ehkä jopa ääneen) niin just silloin sä jaksat. Jaksaa jaksaa, painaa painaa!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *