Kehityskeskusteluja
Kuten tiedätte, käydään kunnon työpaikassa esimiehen ja duunarin välisiä kehityskeskusteluja pari kertaa vuodessa. En ehtinyt kauaa työskennellä nykyisellä statuksellani, kun meillä jo käytiin kehareita.
Ne meni jotakuinkin näin:
”No niin M, syös nyt reippaasti ruoka niin päästään lähtemään puistoon.”
”Joo joo, kyllä kyllä. Syön ihan KOHTA!”
”Eiku istu kunnolla siinä tuolilla ja syö nyt.”
”Eiku syön KOHTA, leikin ensin.”
”Syös lautanen tyhjäksi.”
”Eiku en syö YH-TÄÄN puuroa!!”
Siinä oli ote äidin ja tyttären välisestä keskustelusta, joita käydään päivässä about 50 kappaletta.
http://youtu.be/Dmun6etnITk
Ja kas tässä leikkien lomassa kuultuja letkautuksia 3-vuotiaan suusta:
”Nikoo tuuppas tänne, leikitään että mennään uimaan!”
”Eiku tuu NYT. Tuu HETI! Haluatpas uimaan. TÄNNE! Eiku TÄNNE NYT HETI!”
”Nikoooo, nyt tehdään ensin näin ja sitte noin. Joo mä tuun kuule IHAN KOHTA.”
”No niin Niko, syös nyt. Syöt. Tykkäätpäs. Syö kaikki! Istus nyt kunnolla. Anna Martta syöttää. Ota ota. Nikooo!! Saat sitte Muumi-kekkin. Kaksi kekkiä.”
”Se oli mulla, et ota! Martan lelu. Anna tänne mun lelu, ei saa ottaa! Teijoooo Niko leikkii mun leluilla. Äiti auta, Niko otti mun lelun.”
”Niko tule! Mennään ylös pomppimaan. Haluatpas!”
”Minä ensin, mun vuoro, ite ite ite.”
Lasten 2-vuotias serkkupoika Niko ja hänen isänsä vierailivat meillä muutaman päivän ajan ja 3-vuotiaamme sai pitkästä aikaa ikäistänsä leikkiseuraa. Pikkuveikasta kun ei vielä ole legoilla ja nukeilla leikkimään. Leikkejä sivusta seuranneena ja erotuomarina toimineena huomasin, että tyttöhän käyttäytyy täällä omalla reviirillään vanhempiaan kopioiden. Vanhemman oikeudella. Määräämällä, lahjomalla, suostuttelemalla, käskyttämällä, kieltämällä ja komentamalla. Kuten lukea voi, on meidän taloudessa vallitsevaa uhmaikää hoidettu muun muassa lahjonnan voimin. Esimerkki on toki kärjistetty nimittäin pääsääntöisesti leikit sujuivat mainiosti, molempien leikin osapuolia miellyttäen.
Kuuntelin neidin höpötyksiä monttu auki, hieman hämmentyneenä, mutta toisaalta en yhtään yllättyneenä. Samaan aikaan huvitti ja hävetti. Oonko mä tosiaan tollanen ja onko meillä täällä 600 hengen kylässä todella jatkuvasti noin kova kiire, että aina pitää olla hoputtamassa? Voisko se pyykkien levitys tai tiskikoneen tyhjennys odottaa sen 10 minuuttia, jotta joskus vois sanoa: ”äiti tulee HETI katsomaan miten hienon kuvan sä oot piirtäny” sen ainaisen ”ihan kohta”-messun sijaan? Meillä ei oo enää kello kahdeksan tarha- ja työaamuja tai muutakaan kellontarkkaa ohjelmaa.
Mä oon aina pitänyt itteeni aika rentona äitinä ja kasvattajana, mutta tämän saamani palautteen perusteella voisin väittää ihan jotain muuta. Kehityskeskustelujen saldo: Martta 1 – äiti 0. #huonoäiti?