Lost in 2015

Vaikka viime vuosi tuli, oli ja meni jo, aikaa sitten, kirjoitan siitä silti. Kirjoitin oikeastaan jo joulukuun lopulla, mutta koska tässä-on-nyt-ollut-vähän-sitä-sun-tätä, niin tekstit on jäänyt läjäksi julkaisemattomia luonnoksia. Viime vuodelle saa heittää hyvästit ja voin kertoa, ettei tee tiukkaa. Jos vuosi ei ollut elämäni huonoin, kirmasi se ainakin mitalisijoille. Ei tule ikävä ei. Asiaan.

 

Med mamma på Åland

Vuosihan alkoi ankeassa meri-ilmaston talvisäässä (vettä ja plusasteita) silloisessa kodissa Ahvenanmaalla. Uutta vuotta juhlistettiin tytön kanssa kahden tähtisädetikkuja poltellen työvuorojen välissä. Puoliso oli töissä mantereella, ja, itseasiassa koko perheen toinen jalka olikin jo aika tukevasti siirtynyt saarelta pois, tai ainakin seilasi jossain Itämeren tyrskyissä. Fyysisesti oltiin vielä saarella, mutta pää oli jo orientoitunut muihin kuvioihin. Pari kuukautta kitkuteltiin M:n kanssa Ahvenanmaalla, kunnes suljin työhuoneeni oven viimeisen kerran ja meillä oli lupa muuttaa mantereen puolelle kasvattamaan vatsaa vielä muutaman viikon ajan. Heitettiin vikat tjenaret Suomen paratiisisaarille (ahahahahaaa) ja huokastiin syvään. Muutto saaresta anoppilan kautta mun vanhemmille hoidettiin kuumeen kourissa yölaivalla ja pakettiautolla liikkuen. Minä ja tyttö. Terohan oli niinä aikoina jo aloittanut työt Äkäslompolossa, Ylläksen kupeessa. Kun välimatkaa oli huikeat 1000km, sain kokeilla yksinhuoltajan arkea. Vad fan? Erityisen haastavaa siitä teki päivä päivältä itseään mahassani paisuttava möykky, Kerttu, mun vatsassa sekä sen myötä tullut väsymys, voimattomuus ja rajallinen fyysinen kunto. 

Joten kuten siitä kuitenkin selvittiin, kuten tapana on. Toki näin jälkikäteen voi huomata, että alkuvuodesta aloitettu kropan ja mielen uuvuttaminen ja liian raskas loppuraskaus näkyi läpi koko vuoden uupumuksena.

 

Poika nimeltä Kerttu

Raskausajan viimeiset viikot pyörittiin mun vanhempien nurkissa h-hetkeä kuumeisesti kauhulla odottaen. Oon varmasti ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni, että saimme asua heillä ja sain apua arjen pyörittämiseen enemmän kuin mitä vois kuvitellakaan. Keväällä kirjoittelinkin suht aktiivisesti tänne juttuja esimerkiksi pääsiäisestä ja raskaudesta. Oltiin suunniteltu asia siten, että synnytän Porissa, koska ajatus parin sadan kilsan automatkasta supistusten kourissa aiheutti paniikinomaisia oireita jo ajatuksenkin tasolla. Synnytyksen eräpäivä meni korkoajalle ja olikin onni onnettomuudessa, että Kerttu syntyi sopivasti myöhässä saadakseen isänsä mukaan synnytykseen. Synnytystarinani jaoinkin tässä postauksessa. Huh!

 

Yks pikku muuttuja

Alkukesä meni kaksilapsisen perheen arkea opetellessa sekä uuteen asuinympäristöön tutustuessa. Edellistä kappale vielä hiukan avaan eli meidänhän ei pitänyt muuttaa Lappiin, mutta kun Terolle aukesi mahdollisuus jatkaa kehittymistä Jounin Kaupassa ja koska mua ei töihin kaivattu, päätettiin kääntää Lapin kortti. Näin sai taas huomata miten elämä kohtelee ennakkoluulotonta: näe mahdollisuus -> tartu siihen. As simple as that.

 

Sä (vauva) viet mut äärirajoille voo o oo

Pari kertaa piipahdettiin lomalla etelä-Suomessa ja olihan meillä aika paljon vieraita viimeisen puolen vuoden sisällä. Aaron sai nimen, käytiin perinteisellä BoardExpo-reissulla Helsingissä ja houstattiin kymmeniä vieraita. Esikoinen aloitti uudessa päiväkodissa ja jätti meidät ihmettelemään toisiamme kaikessa rauhassa vauvan kanssa. Rauha ei kauaa kestänyt kun kolme kuukautta täydellisen hyvin nukkunut vauva alkoi kukkua yöt hereillä milloin mistäkin syystä. Kun unta saa liian vähän ja se jatkuu liian pitkään, liikutaan äärirajoilla. 

 Pöytälaatikkoprojektit, hyvin alkanut saliputki ja stabiili mieli hautautuivat jonnekin kasvavien ja mustuneiden silmäpussien alle tai vähintään karisivat pois agendasta valvomisen aiheuttavien rytmihäiriöiden tahdissa. Täytyy sanoa, että avuliaat vieraat ja Lapin tarjoamat upeat ulkoilupuitteet pelastivat monelta väsymyksen aiheuttamalta romahdukselta, toki niiltäkään ei täysin vältytty nimittäin loppukesästä se kolahti ja kovaa, silloin vasta sen kunnolla tajusin: mä olen kotona. MÄ olen kotona lasten kanssa 24/7, joista suurimman osan yksin ainoana aikuisena. Mä todellakin tulen olemaan kotona vielä monta pitkää kuukautta. Kotona jumissa. En töissä kerryttämässä eläkettä, rasittamassa aivojani tai etenemässä urallani. En töissä tukehtumassa pullaan kahvitauolla kollegoiden hauskoille jutuille nauraessani. En töissä syyskuussa niinkuin raskauaikana kovasti suunnittelin. Vaan kotona kotona kotona. Kotona tukehtumassa kakkavaippojen hajuun ja pukluihin. Työ on aina ollut super iso osa mun identiteettiä ja itsenäisyyttä, jonka vuoksi tämä kolahdus otti koville eikä siitä päästy yli oikeastaan tuon äitiysloman aikana täysin. Ja tässä yhteydessä sanottakoon, että lapsiani rakastan yli kaiken enkä suinkaan heitä pois antaisi, mutta mä olen paras äiti lapsilleni silloin kun oma pääkoppa on kasassa ja pursuan työn ja haasteiden mukanaan tuomaa energiaa, onnea ja itsevarmuutta. Silloin mä olen paras mahdollinen esimerkki mun lapsille ja aito äitinä. Mutta kun minä oon kotona ei homma toimi, kertakaikkiaan.      Taaahdon oikeesti olla sinun, enkä vain leikisti rakastaa…Miten se nyt sitte oikeesti menikään? Syksyyn ja alkutalveen liittyy myös ikäkriisiä (tell me about it), asunnonhankintaan liittyvää stressiä, tulevaisuuden uskon horjumista, kotiäitiyden myötä hukkuneen identiteetin tuloksetonta etsimistä sekä tarpeetonta henkistä sekoilua ja hajoilua. Enemmän kuin kerran on kyseenalaistettu elämän tarkoitus, onnistuminen äitinä, ammatillinen pätevyys ja jopa avioliitto. Kun yhteistä kahdenkeskistä aikaa on lähes 0 päivää vuodessa puolison kanssa, tukiverkot tuhannen kilsan päässä, muutama kuukausi on eletty eri osoitteissa ja perheen sisäinen dynamiikka on muuttunut päälaelleen miehen siirtyessä sijastani uraputkeen, on sanomattakin selvää, että parisuhde voi huonosti. Huonommin kuin koskaan jos rehellisiä ollaan. On riidelty, riidelty ja riidelty sekä itketty ja huudettu, MUTTA onneksi myös sovittu, halattu, heitetty yläfemmoja, naurettu ja unohdettu. Olkoon tämä siis meidän aviokriisi järjestyksessään ensimmäinen. Enemmän kuin kerran on pelätty mitä tuleva tuo tullessaan kaiken kaikkiaan.  Päällimmäisenä tulee mieleen, että vuosi oli kahteen sanaan kiteytettynä tunteikas ja opettavainen. Nyt kun vuoden vaihtumisesta on jo puoltoista kuukautta, kaikki noi asiat tuntuu jo aika kaukaisilta. Hyvä niin!  Jos tuossa oli paljon huonoa niin vuosi 2016 on jo nyt tuonut tullessaan tuplasti hyvää meille. Nimittäin: sain hyvän työn ja tykkään, ei, vaan oikeastaan rakastan sitä. Hyvästi kotona hajoilu, tervetuloa ruuhkavuodet! A nukkuu yöt (20-05) läpeensä mikä näkyy ihan kaikessa. Hyvästi uupumus, tervetuloa harrastukset ja sosiaalinen elämä! Kiitos meidän tykkien isovanhempien, meillä on ollut kahdenkeskistä aikaa, aikaa rinteessä ja aikaa levätä eli together yes, ehkä jostain avioliittokriisistä on siis selvitty ja lusikat on edelleen yhteisessä laatikossa.    Tästä on hyvä jatkaa vuoden 2016 kevääseen, mielenkiinnolla odotan mitä tässä vielä oikein tapahtuu! (viimenen kuva Krista Ylinen Photography)