Jos joku ei oo vielä huomannut niin talvi on tulossa (jipii!). Täällä pohjoisessa on poikkeuksetta pakkasta ollut jo jokunen viikko päivittäin (jipii!) ja viisas kun tuo pikkutyttöni on, sain myös kuulla että: ”Kato äiti, maassa on kuuvaa (=kuuraa).”. Kaikkea sitä päiväkodissa oppiikin, kertakaikkiaan. Saatiinpa tuossa toissailtana mahti-idea Martan kanssa kun meidän takapihalla köpsötteli tuttu porolauma kello kaulassa kilisten:

”Hys hys kuuletko Martta miten porojen kellot kilkuttaa? Eikös kuulostakin vähän Joulupukin poroilta? Ollaan ihan hissun kissun ja kuunnellaan”

”Joooo onko siellä Joulupukki?”

”Hmm mennääs katsomaan. Ei taida olla pukki mukana, mutta nämä on ihan varmasti niitä pukin poroja jotka sitä pukin rekeä vetää!”

”Aaaa joo…” (jännitykseen virittynyt ihmetyksen ilme kasvoilla)

”Tietkö kuule mitä? Ne on ihan varppina tullu hakemaan lasten toivelahjalistoja ja vievät ne sitten sinne pukin pajaan, missä Joulupukki sitten tekee ne lahjat.” 

”Joooo.” (nyt alkaa jo jännittää aika paljon)

”Mitäs jos mekin mentäis kirjottamaan kirje pukille, mihin Martta vois sitten laittaa lahjatoiveita?”

”Joo! Tehdään lahja pukille!”

”Niin tai siis se kirje, pukki sitten tuo Martalle niitä lahjoja. Mitäs sä toivoisit joululahjaksi?”

”Haluan vaatteita. (ookoo!) Sinisiä. Tytökin tykkää sinisistä vaatteista. (meillä on antipinkki brainwash menossa..) Minni-paita! Sellanen sininen Minni-paita. Ja sitte maaleja, vesiväwejä ja ja ja. Jotakin.” (ookoo! vaatimatonta, kelpaa meikälle)

Sitten lompsittiin takaisin sisälle ja alettiin raapustaa lahjatoiveita ihan paperille asti. Lopulliseen listaan kirjattiin muun muassa hevosia. Ei vaan hevonen vaan -sia. Mooonta heppaa. Paperiin vielä parit tarrat puumerkiksi, että pukki varmasti tietää keneltä se kirje on ja vaatteet takaisin niskaan aikeina toimittaa kirje porojen vakkarijäkäläpaikalle. Tämä toimitus oli varsin totista puuhaa. Ulkona oli jo pimeetä ja meillä olikin taskulamput matkassa (jännää uuuu). Kirje oli Martan toimesta aseteltu sen arvon mukaisesti Pikku Myy-salkkuun ja meno alkoi muistuttaa jo Mission Impossible-tyyppistä salatehtävän suoritusta. Olo oli kuin Tom Cruisella konsanaan.

”Oi kato Martta miten paljon tähtiä. Oikee tähtitaivas!”

”Joo äiti, nyt on varmaan se avajuus ku on tähtiä.” (voi veljet, kaikkea siellä päiväkodissa oppii!)

Tarkistettiin vielä näkyykö poroja, ei näy reitti selvä, ja hiivittiin varpaillaan tien yli. Salkku auki, kirje kannon päälle, salkku kiinni (kuva) ja juoksujalkaa takas sisälle. Mission completed!

Seuraavana aamuna tämä pukkiasia ei suinkaan ollut pienestä mielestä unohtunut, nimittäin heti kun unihiekkaiset minisilmät aukesivat, kuului kuiskutus äidin korvaan: ”äitiii mennään kattomaan onko ne powot hakenu sen kiijeen!”. Ei auttanut väsyitku markkinoilla, olihan se lähdettävä tarkistamaan onko porot hoitaneet homman himaan. Arvatkaa oliko? No ei tietenkään. Laiskat porot mur. Eikä aikaakaan kun kierreltiin pitkin metsiä ja mättäitä poroja etsien ja ”herätellen”. 

”Pooowooo powo powo pooowooo hejää jo! Nyt IHAN OIKEESTI powo hei, nyt tajttis jo löytyä!” (mistä lie oppinut?)

Paras idea tuli kuitenkin neidiltä, joka ehdotti että haetaan hänen Muumi-herätyskellonsa ja pistetään pörisemään; eiköhän ne unisemmatkin porot siihen pirinään heräis. Valitettavasti kelloa ei kuitenkaan lelumeren alta löytynyt. Tyydyttiin sitten vaan odottelemaan kärsivällisesti, että porojen laiskimukset heräävät ja jonain päivänä vielä kirjeen noutavat. 

Me päätettiin muistaakseni jokunen vuosi sitten, että ei uskotella meidän lapsille satuolennoiden olemassaoloa tai hössötetä Joulupukista. Tylsää, tiedän. Sen takia en voinutkaan vastustaa pienen ihmisen intoa, iloa ja riemua vaan annoin palaa oikein kunnolla. Sorry babe!