Ystävänä äiti
Viime aikoina on ihmissuhteet ollut mielen päällä paljon. Sillä on varmaan tekemistä lähestyvän kolmenkympin kriisin (voi kyllä!) ja Ahvenanmaalla koetun yksinäisyyden kanssa. Kuin myös sen, että me muutettiin hiljattain taas uuteen kaupunkiin ilman minkäänlaista valmista paikallista sosiaalista verkostoa. Kirjoitin keväällä Elämäni kevätsiivous-postauksen. Siellä esitin yhdeksi tämän vuoden tavoitteikseni ihmissuhteisiin panostamisen. Kuten jo silloin totesin ei karsintaa juurikaan tarvitse tehdä sillä ne kuormittavat suhteet ovat itsestään katkenneet ajan myötä, mutta vanhojen suhteiden elvyttäminen ja mahdollisesti uusien sitominen olisi agendassa. Joku viisas kirjoitti hesarissa joskus miten uusiin ihmisiin tutustuminen on helppoa, mutta kun niiden kanssa haluaa ystävystyä puhutaan jo ihan eri sfääreistä. Kun kelaa omaa elämänhistoriaa lapsuudesta tähän hetkeen voi vaan todeta, että ihmissuhteetkin ovat muuttuneet hurjasti elämän myötä. Joissakin elämäntilanteissa sitä kaipaa ystävää enemmän kuin toisissa, mutta heidän tarpeellisuuttaan on turha kiistää.
Yksi tällainen mullistava koko elämää muuttava tapahtuma on äidiksi tuleminen. Millaista on kun ystävänä on äiti?
Mielessä kypsynyt aihe sai tuulta purjeisiin kun lapsuudenystäväni postasi omaa näkemystään aiheesta Facebookin seinälle. Tilanne on siis se, että hänen kaveripiirissä luultavasti noin 95%:lla on lapsi tai lapsia. Tässä suora lainaus, pieni pätkä, hänen tekstistään:
”….Se mitä oon miettiny, on se, kuinka yksinäiseltä voi tuntua, kun ei jaloissa pyöri pieniä jalkoja tai rinnoilla ei oo puklua. Kun ei oikein tiedä mitä puhuis- tai mistä. ”Mitä kuuluu?” (sillä sanapainolla, että sitä oikeesti tarkottaa), kuuluu hälle jolla ei niitä lapsia ole. Omat murheet (joita on taas ollut liiankin kanssa)tuntuu niin vähäpätösiltä, vaikka oikeesti ne ei sitä olisikaan.”
Mussa jotenkin kolahti. Aloin heti kelata, että apua, millanen ystävä mä olen?
Mä ymmärrän niitä tuoreita äitejä, että sen ensimmäisen lapsen saaminen on jotain niin erikoista, ihmeellistä ja uutta, elämää muuttavaa, että fokus tahtoo lähes 100% suuntautua niihin vauvajuttuihin. Omaan vauvaan ja muiden vauvoihin. Vertailemiseen, vertaistuen antamiseen ja saamiseen sekä vinkkien jakamiseen. Sitä hakeutuu sellaseen seuraan, missä on muita samassa tilanteessa olevia tai olleita. Se lienee aika luonnollista.
Mäkin olin varmaan ulkopuolisen silmin sellainen, tosin en ehtinyt ihan kokoaikainen äiti olemaan koska opiskelin täyspäiväisesti samalla ja vauvanhoitovastuu oli isoksi osaksi puolison harteilla. Näin jälkikäteen mietittynä valtaosa ensimmäisen lapsen myötä elämässäni piipahtaneista ihmisistä oli tuoreita äitejä ja samassa elämäntilanteessa olleita. Nyt huomaan kuitenkin etten oikeastaan tiedä niistä naisista äitihahmon takana mitään, hädin tuskin ammatin, mutta heidän vauvoistaan kaiken kuten esimerkiksi päivittäisen vatsantoiminnan. Lienee sanomattakin selvää miksi nämä upeat naiset vain piipahtivat meidän elämässä, harmi. Samaan aikaan kaikki lapsuuden- ja nuoruudenystävät jäivät unholaan, paitsi ne keillä oli, ylläri ylläri, lapsia. Yritin jopa tämän yhden yhdistävän tekijän nimeltä äitiys voimin elvyttää muutamaa vanhaa ystävyyssuhdetta, kunnes totesin ettei meillä äitiyden ulkopuolisina ihmisinä ole tarpeeksi samantyylisiä arvoja, tavoitteita ja mielenkiinnon kohteita.
Ymmärrän myös erittäin hyvin ystäväni tuntemuksia. Se tunne kun ei vaan yksinkertasesti pysty osallistumaan keskusteluun, koska ei ole sitä vauvaa kainalossa. Ei ole hurjaa synnytyskertomusta jaettavaksi. Sympatiaa valvotuista öistä ei tipu samalla tavalla kuin äitikollegoille. Yhtäkkiä sitä onkin muukalainen ennen niin läheisessä ryhmässä. Omassa jengissä. Sua kiinnostaa edelleenkin mitä ystäville kuuluu, ei ehkä niin paljon se että miten niiden vauvat nukkuu ja sä oot edelleen se sama ihminen, joka kaipaa sitä että sustakin välitetään. Puhelin ei pirise entiseen malliin ja yhä useammin sinä olet se, kuka ehdottelee treffejä.
Äitiyshän on myös jonkin sortin kriisi. Äitihahmon taakse on hyvä haudata se, mitä itse on. Joillekin lapset ja äitiys määrittävät identiteetin. Lähes vuoteen ei tarvi miettiä kuka on, koska on äiti. Koska ne lapset. Eletään oman elämän sijaan oikeastaan niiden lasten elämää. Toisille se on suoranainen helpotus, toisille taas kriisin paikka. Kuten minulle, äidille, kenen mielestä 1200€:n muotikärryt on just sen 1000€:a liikaa jopa prinsessa Victorian jälkikasvulle. Mitä se elämä on sen äitiroolin ulkopuolella? Vai onko sitä? No onhan sitä kun vähän kaivelee pintaa syvemmältä.
Nyt kun tulin toistamiseen äidiksi huomaan, etten enää kaipaa vertailua, neuvoja tai apua vauva-arkeen (ainakaan niin paljon kröhöm), äidiksi tuleminen kun on jo kerran koettu niin fokus riittää jaettavaksi muihinkin teemoihin. Ehkä itseluottamus omaan äitiyteen on vahvistunut sen verran ettei ihan kaikella lapsiin liittyvillä tarvitse enää valvoa öitä apua googlesta etsien. Vietin juuri viikon tämän kyseisen lapsettoman neidin seurassa ja voin kertoa, että olihan se virkistävää ja voimaannuttavaa. Se, että pääsit tutustumaan uudelleen siihen pitkään kadoksissa olleeseen tärkeään henkilöön, juuri häneen. Toki ne lapset on osa elämää nyt ja aina, siitä ei pääse mihinkään, mutta myös mä olen ihminen. Kaisa. On tiettekö ollut ihana olla kirjeenvaihdossa myöskin rakkaan nuoruusajanystävän kanssa ja tutustua häneenkin uudelleen. Siisteintä on ollut se, että me ei olla puhuttu meidän lapsista muistaakseni lainkaan niissä kirjeissä (hänelläkin on kaksi lasta) vaan me ollaan käyty läpi aika syväluotaaviakin aiheita elämästä. Puhutaan niinku nainen naiselle, vaikka molemmat äitejä ollaankin. Nyt onkin sellanen fiilis, että on otollinen aika elvyttää just näitä ihmissuhteita, muutamien muiden lisäksi, just nyt.
Pienten lasten äitinä on mun mielestä paitsi energisoivaa niin myös kehittävää viettää aikaa niiden lapsettomienkin ystävien kanssa: lapseton ystävä haastaa keskustelemaan ja ajattelemaan – muutakin kuin niitä ipanoita. Itse taas toivon toimivani realistisena esimerkkinä lapsettomille (ja ihan kaikille) ystävilleni ja näyttäväni ettei se elämä lopu vaikka niitä lapsia tekisikin, että mä oon silti mä, ehkä lasten myötä hieman kuitenkin muokkaantunut. Toki äidin ja lapsettoman henkilön välinen ystävyys vaatii ymmärrystä puolin ja toisin, sellaista mitä esimerkiksi kahden lapsettoman henkilön välinen ystävyys ei välttämättä niin paljon vaadi, mutta onnistuessaan ja parhaimmillaan suhde on mielestäni molempia rikastuttava.
Tässä onkin mun viesti vielä lapsettomalle ystävälleni: teidän aika tulee uudestaan jos on tullakseen. Kun hetki on oikea ja molempien tahtotila kohdillaan niin se tulee takaisin, muuttuneena mutta ehkä jopa maukkaampana. Se teidän ystävyys.
Sellainen on äiti ystävänä.
No niin, kuka tykkää nukkua? Jep, niin minäkin. Alla oleva katkelma on todellakin meikäläisten yötouhuilua tätä nykyä, tosin ei onneksi joka yö ei suinkaan. Tuskin pystyisin tätä kirjoittamaan jos näin olisi. Totta, en ole yksinhuoltaja ja ei, meillä ei asu koliikkivauva, kyllä, iteppähän päätin lisääntyä ja niin edelleen. Syy minkä takia unesta kirjoitan on se, että ennen niin itsestäänselvästä asiasta on tullut asia mistä täytyy ääneen puhua, sopia ja siihen on jopa valmis uhraamaan osan vapaa-ajastansa. Jännä huomata miten vanhemmuuden myötä parisuhteenkin puheenaiheet kokevat muodonmuutoksen kun viikonlopun biletysstrategian hiomisen sijaan jaetaankin nukkumisvuoroja. Paitsi että nukkuminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys niin se myös tyhmentää. Nukkumattomuus siis. Luin hetki sitten hesarista jutun, missä psykologi, psykiatri, tutkija what so ever totesi ykskantaan ettei pitkään jatkunutta unen puutetta eli univelkaa pysty kuittamaan esimerkiksi pidemmän loman aikana pois. Huonosti nukutun tai alle kuusi tuntisen yön jälkeen velka pitäisi maksaa pois seuraavan päivän tai yön aikana menemällä vaikkapa aikaisemmin nukkumaan. Pidempään jatkunut huono nukkuminen on haitaksi aivoille ja mitä pidempään tilanne jatkuu, sitä pidemmät piuhat sinne pääkoppaan muodostuu. Ja nyt mä mietinkin, että mitä mun aivoista on tammikuussa jäljellä kun paluu työelämään kutsuu? Ei niin mitäänkö? Ja silti kaiken tämän sanottuani, mielestäni nukun ihan kohtuullisesti. En valita. Tänään lähetin tytön isänsä kyyditsemäni päiväkotiin puolen vuoden ”kotikoulun” jälkeen. Ja arvatkaas mitä me tehtiin beben kanssa? No nukuttiin päikkärit. Mitäpä sitä tunnollinen työntekijä ei olisi valmis tekemään työnantajansa eteen. Yksien aivojen tähden.