Poika ”tuli”
Ja niin koitti vihdoin päivä jolloin armas vauvamme saapui maailmaan. Blogipostaus pitää sisällään muun muassa synnytyskertomuksen pääpiirteittäin, joten viimeinen varoitus niille keillä tuo koitos on vielä edessä, niille jotka vasta suunnittelevat raskautta/haaveilevat vauvoista tai muuten vaan heikkohermoisille (ja ehkä miehille?).
Vaikkakin edellinen synnytys sujui kätilön mukaan kuin oppikirjoissa lähdin tähän tällä kertaa vähän jopa pelokkaasti, sillä tiesin jo ettei kyseinen homma oo meikäläisen heiniä vaikka mielestäni suht korkeen kipukynnyksen omaankin. Kuitenkin olin kuullut lähes poikkeuksetta muilta jo pariin otteeseen synnyttäneeltä, että eka kerta on aina se pahin ja loput muksut luiskahtaakin sitten ihan itellään ulos parin tunnin sisällä. Ja mähän uskoin. Voi kuinka enempää en väärässä olisi voinut ollakkaan nimittäin eeeeei se nyt ihan sitte TULLUT sieltä parissa kolmessa tunnissa ja sairaalaankin ehdittiin oikein mallikkaasti. Nimittäin….
Vauvan oli määrä syntyä jo hyvän aikaa sitten 10.4, mutta siskonsa tavoin viivytteli kalkkiviivoille asti. Melkein. Keskiviikkoaamuna käytiin lääkärissä tsekkaamassa missä mennään ja yhdessä tuumin päädyttiin vielä odottelemaan synnytyksen luonnollista käynnistymistä. Sen verran hyvältä tilanne jo vaikutti ettei sitä olisi voinut enää lääkkeiden avulla aluilleen laittaa. Uusi deadline perjantai 24.4. Lähdettiinkin sairaalasta vielä HopLopin kautta mummulaan lepäämään, kunnes illalla supistukset kävi sen verran säännöllisiksi että laitettiin tyttö nukkumaan ja auton keula uudestaan kohti Poria: eikun hommiin. Liekö osansa synnytyksen käynnistymiseen Reiman varastomyynneissä shoppailulla vai illan saunottelulla, mutta kumpaakin vahvasti suosittelen synnyttäjäkollegoille. Nimittäin meikäläisen kohdalla tulinen safka, siivous tai lenkkeily eivät tulosta tuottaneet viikkoja kestäneistä treeneistä huolimatta.
Porin upouudessa synnytyssairaalassa meidät vastaanotti illalla kymmenen jälkeen pätevän oloinen kätilö, joka passitti meidät saliin. Sali poikkes aika tavalla M:n synnytyssalista Jyväskylässä; tämän kertainen kun piti sisällään kunnon hifistelylaitteet oman musiikin kuunteluun, telkkarit, keinutuolit, moneen asentoon taipuvan nojatuolin, wifin sekä kirsikkana kakun päälle ihan valtavan kylpyammeen. Ja minä pääsin sinne lillumaan, jee! Siellä oli himmeä tunnelmavalaistus, luontoaiheinen taustaseinä ja mikä parasta sen oman musan sai sinnekin huoneeseen kuulumaan. Pohjalla oli siis kokemus M:n synnytyksestä väliaikaisissa parakkitiloissa sairaalan ollessa tuolloin remontissa ja pienehkössä salissa oli suurin piirtein sänky synnyttäjälle ja tuoli tukihenkilölle. Puitteet olivat enemmän kuin kohdillaan. Kauaa en kuitenkaan ammeessa jaksanut polskutella koska supistukset muuttuivat sen verran kivuliaiksi, että hipsin vähin äänin takaisin nojatuoliin ilokaasukännejä vetämään. Iskän passitin mun sänkyyn nukkumaan. Ilokaasusta muutama sana (nimittäin sitäkään ei ollut Jyväskylässä saatavilla): i-ha-na! <3 Sitä kun hengitteli supistusten tahtiin ja kun taustalla soi joku meikien Töttöröö-bilesoittolista niin avot. Tunnelma oli kuin Onnelassa konsanaan ja mikä parhainta kivuilta lähti terävin kärki (kunhan aloitti aineen hengittelyn hyvissä ajoin ja hengitti sitä tarpeeksi syvään maski tiukasti naamassa kiinni). Kiitos siis tuolle ihanalle kätilölle, joka lähes pakottamalla sai mut kokeilemaan kaasua ja kumosi näin ollen ennakkoluulot sitä kohtaan. Saakohan sitä ostettua jostain himaan?
No niin eteenpäin. Kello taitaa olla about 03.30 tässä vaiheessa. Supistukset meni aikamoisella temmolla eteenpäin ja alkoi varovainen ponnistelu. Tähän mennessä olin kätilön mielestä harvinaisen viilipytty synnyttäjäksi. Jouduttiin kuitenkin vielä tovi oottelemaan, koska PCP-puudutteen (onkohan se tuollainen nimeltään?) myötä supistuksetkin harveni siihen malliin että kunnollinen helvetti repesi vasta hetkeä myöhemmin. Sitä kutsutaan ponnistusvaiheeksi.
Ponnistusvaihe tiivistettynä:
”Ai piiiiip sattuu! Piip piip piip!” x500
”Ei se tuu koskaan ulos sieltä”
”Ottakaa se piiip nyt pois sieltä”
”Voiko tän perua vielä?”
”En pysty, ota sä se pois”
”Mitä siellä oikein tapahtuu? Miks sun ilme on noin järkyttyny? Tai no en mä halua tietää, onneks en joudu katteleen.”
”Tää on ihan sairasta”
”Nyt mä kyllä synnytän sen!”
”SE ON POIKA! KATO SE ON POIKA!”
”Hani ei enää koskaan! Muistuta mua. Tää oli viimenen tai sitte saa joku muu synnyttää.”
Jotakuinkin näin se meni, jätetään yhteisen hyvän kannalta yksityiskohdat kertomatta. Sieltä se poju sitte putkahti raivas tiensä maailmaan 23.4 klo 04.50 vaatimattomasti yli nelikilosena (neuvolan painoarvio tiistaina: ”oooonpa pieni vauva, IHAN maksimissaan 3,5 kiloo” piece of cake mä aattelin) kasvot kohti kattoa suunnattuna napanuora kaulakoruna, Glitch Mobin Warrior Concertin tahdittamana. Ja vaikka syötävän suloinen poju onkin, kaikki neljä kiloa ja 51cm:ä pelkkää hyvyyttä, niin sen verran mä suon kropalleni (ja miehelleni) mercyä että never again! Ja kaverit, tähän ei auta mikään ”siitä se synnyttäminen vaan helpottuu”-juttu.
Kiitos ja anteeksi kaikille osallisille, Pori hiljenee hetkeksi imetyksen kivuliaaseen maailmaan.
P.S Kuuden (?) vuoden ajalta tämä on toinen vuosipäivä minkä vietän a) sairaalassa potilaana b) ilman sitä kosijaa. Onneksi edes toinen elämäni äijistä on tällä kertaa juhlimassa mun kanssa. Hyvää vuosipäivää me, 244 <3 Ja takaisin maitobaariin, tämä asiakas on aika vaativa!