Yksien aivojen tähden

Kello on kahdeksan lauantai-iltana. Katsahdan vielä kerran lasten huoneen ikkunasta ulos samalla kun käännän sälekaihtimet kiinni. Hymyilen: ilta on alkanut jo hieman hämärtyä ja ei mene enää aikaakaan kun ihastuttava syksy saapuu ja tuo pimeät yöt tullessaan. Vedän vielä täkin pienen tytön päälle ja suukotan otsaa tämän vaipuessa syvään uneen. Hyvää yötä murunen, nähdään aamulla taas! Vedän lastenhuoneen oven kiinni. 

Siirryn olohuoneeseen ja nostan itsekseen hyvin viihtyvän vauvan aktiivisuusmatolta leikkimästä. Syötän, vaihdan vaipan ja yöpuvun. Lasken vauvan pinnasänkyynsä, peittelen pienellä viltillä, asettelen uninallen pään viereen, silittelen silmien välistä hetken ja muutamassa minuutissa vauva tuhisee jo suloista vauvan untaan. Kauniita unia pienokainen, nähdään aamulla mikäli nälkä ei pääse yöllä yllättämään!

Laitan silmät kiinni ja vedän syvään henkeä, mikä ihana hiljaisuus. Istahdan olohuoneen sohvalle lukemaan kirjaa ja nauttimaan lasin viiniä. Syömme yhdessä vielä iltapalaa, vuohenjuustobruschettaa ja salaattia, ja annamme toisillemme rentouttavat hartiahieronnat rennon jutustelun lomassa. Kun kello lyö puoli yksitoista hiippailemme makuuhuoneeseen, missä vauva uinuu rauhallista untaan. Vaivumme hymyssä suin uneen ja odotamme jo aamua ja seuraavan päivän aktiviteetteja.

Herään aamulla ensimmäisenä. Kellohan on jo kahdeksan! Venyttelen sängyssä raajojani ja tunnen kuinka veri lähtee taas vilkkaasti kiertämään suonissa. Olen virkeä, sainhan nukkua reilut yhdeksän tunnin unet viime yönä. Kurkistan pinnasänkyyn. Siellä pieni nukkuu selällään, pienet kädet nyrkeiksi puristettuina, uninalle puoliksi naaman päällä. Tutti on tippunut kainalon alle. Vauva on itse viilipytty, heräsi taas vaan kerran yöllä syömään. Uskomaton tyyppi. 

Kampean itseni ylös vuoteesta ja siirryn keittiöön keittämään puuroa muun tuvan vielä torkkuessa. Juuri kun saan kahvinkeittimen ladattua, kuulen kuinka kamarin ovi käy ja oven välistä kurkistaa unihiekkaa silmistään hierova takkutukka. Tyttö laahustaa Nasu ja poro kainalossa antamaan aamuhalin ja vaatii päästä hetkeksi syliin heräilemään. Muutaman minuutin kuluttua tyttö on jo yhtä hymyä ja pursuaa energiaa päivän touhuja varten. Kello yhdeksän koko porukka on ylhäällä, aamiainen nautittuna ja ulkoiluvaatteet niskassa. Mikä ihana sunnuntai!

Viiitsi vitsi! Vai menikö se sittenkin näin:

Kello on kahdeksan lauantai-iltana. Työnnän lastenvaunuja ylös loppumattomalta tuntuvaa kotirinnettä. Jalat ovat painavat kuin halot eilisen reisitreenin jäljiltä; tuntuu kuin kävelisi juoksuhiekassa. Vaunut tuntuvat raskailta, sillä ne on ladattu täyteen maitoa, perunoita sekä seuraavan viikon hedelmiä. Huomaan että vasen eturengas on taas tyhjentynyt. Ai niin ja ne lapset. Painavia nekin. Vauva nukkuu kopassa ja tyttö kiikkuu seisomalaudalla silmät lurpsahdellen. Pyytää päästä syliin, koska ei jaksa enää seisoa omilla jaloillaan. Joudun sanomaan ei sylille tällä kertaa, nimittäin toisella kädellä työnnän niitä vaunuja ja toisella kädellä lykkään tytön pyörää mäkeä ylös.Kiroan mielessäni taas liian pitkäksi venähtänyttä kauppa- ja ulkoilureissua, mieheni iltavuoroa sekä laiskuuttani mitä tulee treenin jälkeiseen venyttelyyn. Yritän kaivaa mieleni syvyyksistä positiivista asennetta ja solujen sopukoista vielä viimeisetkin lihassolut aktivoitua, jotta pääsemme joskus kotiin. Vannon jälleen kerran, että tästä lähtien teen kauppareissut hevosvoimin.

Puuskutuksen lomassa selitän parhaani mukaan tytölle miksi hän ei juuri tällä hetkellä voi tulla äidin syliin ja laulan kaikki lastenrallit läpi mitä vaan ikinä keksin, jotta tyttö jaksaisi keikkua laudallaan vielä hetken. Mutta ei se jaksa, ei enää hetkeäkään. Onneksi koti näkyy jo. Teen pikaisen kotiäidin swot-analyysin mielessäni ja ratkaisen tilanteen heivaamalla pyörän läheisimpään pöpelikköön, nappaan tytön olalle ja työnnän vaunut yhdellä kädellä kotiin.

Avaan oven ja vastassa on ilosta innoissaan häntäänsä huiskuttava bichon frise. Näen kirjaimellisesti koiran naamasta, mitä unohdin tehdä ennen ulkoilureissulle lähtöä: vaipparoskis. Vauvan kakkavaipat tuntuu olevan koiran mieleen. Lukitsen koiran kylpyhuoneeseen odottamaan pesuvuoroa ja siivoan vaipan raakileet uuteen roskapussiin. Vien lapset sisälle ja lykkään murokulhon tytön eteen; lupaan keittää puurot tuoreiden marjojen kera aamupalaksi. Juoksen pikajuoksijan tavoin hakemaan pyörän puskasta. Onneksi vauva jäi vielä vaunuihin uinumaan. Huh mikä reissu!

Mutta nyt ei ole aikaa oikaista sohvalle ja hengähtää. Vauva ilmoittaa vaativasti vaunuista läsnäolostaan. Haen nyytin sisälle. Nälkä on kova, mutta huomaan myös haalareiden olevan keltaisen mönjän peitossa. Äh, aina sama homma. Päätän vaihtaa vauvan ensin kuiviin ja samalla laittaa yöpuvun hänelle. Huuto yltyy ja nälkä kasvaa. Imetyksen jälkeen laitan tytön yöpukuun, harjaamme hampaat ja siirrymme lastenhuoneeseen lukemaan iltasatua. Neuvottelen itseni ulos huoneesta ja ”iso tyttö” jää yksin etsimään unta. 

”Tääällä Nelli Nuudelipää kutsuu Risto Räppääjää, mihin äänesi häviää, tuleeko perille viesti tää? Ritinää rätinää tititää tititii….” Kello on 22.00 kun Risto Räppääjän tuotanto on käyty läpi ja viimeinkin lastenhuone hiljenee. 

Vauvan iltapäikkärit venahtivat sen verran pitkiksi ettei tuo näytä vielä tippaakaan uniselta. Päätämme mieheni kanssa katsoa jakson Orange is the new blackia ja hieman rentoutua. Laitan vuohenjuustobruschetat uuniin ja pyydän miestäni vahtimaan niitä sillä välin kun kylvetän vauvan. Palaan kymmenen minuutin kuluttua ja vien vauvan nukkumaan. Istumme sohvalle, Netflix on jo valmiiksi viriteltynä. Haistan palaneen. Ai niin ne leivät! Perkeleen bruschetat paloivat. Teen tilalle jo parhaat päivänsä nähneet ruispalat kahdella täytteellä: voilla ja juustolla. Kirjoitan kauppalistaan: leipä, leikkele. Mies nakertaa kohteliaisuuttaan palaneet vuohenjuustobruschetat ja hulauttaa ne oluella alas. Katsomme jakson loppuun ja sovimme, että mies menee yläkertaan nukkumaan sillä työ kutsuu tekijäänsä jo aamuvarhain. Sitäpaitsi tytölle ei öisin kelpaa kukaan muu kuin äiti lohduttajaksi ja luonnollisesti vauva vaatii myös oman osansa luonnon antimista. 

Asetun sänkyyn ja selaan vielä josko seuraamiini blogeihin olisi tullut uusia postauksia. Ei ole. Laitan puhelimen yöpöydälle ja huokaisen uupuneena, kello on jo yli puolen yön. Huolestuneena laitan silmät kiinni ja toivon itsekseni rauhallista yötä. Juuri kun uni on viemässä voiton säpsähdän hereille kun tytön huoneesta kuuluu vaativa paniikin omainen huuto itkulla säestettynä: ”Äääääiti, äitiiii’ ÄITI!” Kampean itseni sängystä ylös. Ja taas mennään. Kannan tytön vessaan, lasken housut, nostan pytylle, odotan, pyyhin, nostan housut ylös ja kannan unessa olevan lapsen takaisin omaan sänkyynsä. Miten raskaalta unesta rentoutunut lapsi voikaan tuntua. Hiivin takaisin omaan sänkyyn. Katson kelloa 00.30. Vauva piehtaroi pinnasängyssään, peitto on potkittu pois ja tutti on taas tippunut sängyn ainoasta kolosta lattialle. Hän havahtui siskonsa huutoon. Korjaan peittoa ja yritän tyynnyttää vauvan tutilla. Vauva hiljenee ja asetun uudelleen pitkäkseni siinä toivossa, että vauva nukkuisi vielä hetken ennen imetystä.

Ei nuku. Juuri kun sykkeeni on tasaantunut kuulen kun se alkaa. Ensin kuuluu pientä ininää, mikä pikkuhiljaa vahvistuu vaativaksi itkuksi. Nälkä. Hyppään ylös kuin vieteriukko ja yritän asetella vauvan rinnalleni mahdollisimman nopeasti, jotta koko talo ei heräisi huutoon. Vauva pötköttelee vierelläni ja syö. Teen kaikkeni pysyäkseni hereillä nimittäin jos vauvaa ei röyhtäytä heti aterioinnin jälkeen on loppuyö vaikea. 

Näen unta, missä seikkailen ulkomailla mieheni kanssa. Ah ihanaa, tämähän on meidän häämatka! Säpsähdän hereille. Kello on 02.30 ja vauva pötköttää edelleen vierellläni. Yöpaitani on rullautunut kaulaan asti ylös ja rinta mistä vauva söi loistaa paljaana vauvan pullean posken vieressä. Pahus, nukahdin kesken syötön ja se röyhtäyttäminen unohtui. Nostan vauvan nopeasti sänkyynsä ja laitan tutin suuhun. Taas mennään. Tytön huoneesta kuuluu jälleen itkunsekaista äiti-kutsua. Menen lastenhuoneeseen. Tyttö seisoo sängyssään umpiunessa ja hapuilee käsillään seinää. Hän näkee unta ja luulee olevansa leikkipuistossa Einon kanssa. Otan tytön syliin, uninallet kainaloon ja muumi-tyynyn mukaan, tyttö saa tulla meidän väliin nukkumaan. Silitän tytön hiuksia ja halaan lujasti, kerron ettei ole mitään hätää, äiti ja iskä on tässä. Menee minuutti ja tyttö on unessa, tuskin muistaa aamulla yöllistä puistoreissuaan. Neuvolassa sanoivat, että unet ja painajaiset kuuluvat ikään. Päätän silti ottaa asian uudelleen esille ensi viikolla pikkuveljen neuvolakäynnin yhteydessä.

Kello 04.15 vierestäni kuuluu huuto ja nyyhkytys alkaa. Tyttö ei halua syödä porkkanaa. Eilisen uunilohen ja perunamuussin kavereina olleet keitetyt porkkanat selkeästi pahoittivat tytön mielen. Hyssytän tyttöä ja kerron ettei tarvitse syödä porkkanoita. Tyttö rauhoittuu ja jatkaa uniaan. Huuto on kuitenkin ollut sen verran voimakas, että pinnasängyn vauvan tuhina on muuttunut kitinäksi ja koko sänky heiluu samassa rytmissä sätkivien vauvan raajojen kanssa. Huh. Yritän tyynnyttää vauvaa tutilla. Palaan sänkyyn. Piehtarointi alkaa uudestaan ja kuulen kuinka vauva sylkee tutin pois suustaan. Nousen ylös ja päätän kokeilla vielä kerran tuttia. Hienoa, vauva suostuu ottamaan tutin pieneen suuhunsa. Palaan sänkyyn ja ummistan silmät. Ei, se tutti ei nyt auta. Otan vauvan viereeni syömään. Tällä kertaa muistan röyhtäyttää vauvan. Palautan nyytin pinnasänkyyn ja asetun paikalleni nukkumaan. Siirrän kuitenkin ensin koiran pois tyynyltäni. En edes uskalla katsoa kelloa.

Seuraavan kerran herään siihen kun tyttö ei halua pukea ulkovaatteita päälle. Muutaman lämpimän päivän jälkeinen äkillisesti kylmentynyt ilma sai eilen aikaan neuvottelut ulkovaatteiden pukemisesta ja nyt se on jäänyt kaivelemaan tyttöä. Käännyn ympäri ja halaan tyttöä, kerron että okei tällä kertaa ei tarvitse laittaa takkia päälle. Tyttö rauhoittuu ja jatkaa untaan.Kuulen kuinka pinnasängystä kuuluu iloista jokeltelua ja hyväntuulisia kiljaisuja. Vauva on hereillä. Niin hereillä kun voi olla. Katson kelloa: 5.40. Auts. Tästä tulee pitkä päivä. Syötän vauvan ja silittelen hetken. Saan kun saankin hänet torkahtamaan vielä hetkeksi.

Kello 7 on koko jengi hereillä. Laitan Pikku Kakkosen pyörimään, toteamme yhteen ääneen tytön kanssa ettei puuro tänään maistu joten kaadan kulhon täyteen muroja maidolla maustettuna, juon vielä toisenkin kupin kahvia ja viestitän Einon äidille: ”Puistoon?”.

  No niin, kuka tykkää nukkua? Jep, niin minäkin. Alla oleva katkelma on todellakin meikäläisten yötouhuilua tätä nykyä, tosin ei onneksi joka yö ei suinkaan. Tuskin pystyisin tätä kirjoittamaan jos näin olisi. Totta, en ole yksinhuoltaja ja ei, meillä ei asu koliikkivauva, kyllä, iteppähän päätin lisääntyä ja niin edelleen. Syy minkä takia unesta kirjoitan on se, että ennen niin itsestäänselvästä asiasta on tullut asia mistä täytyy ääneen puhua, sopia ja siihen on jopa valmis uhraamaan osan vapaa-ajastansa. Jännä huomata miten vanhemmuuden myötä parisuhteenkin puheenaiheet kokevat muodonmuutoksen kun viikonlopun biletysstrategian hiomisen sijaan jaetaankin nukkumisvuoroja. Paitsi että nukkuminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys niin se myös tyhmentää. Nukkumattomuus siis. Luin hetki sitten hesarista jutun, missä psykologi, psykiatri, tutkija what so ever totesi ykskantaan ettei pitkään jatkunutta unen puutetta eli univelkaa pysty kuittamaan esimerkiksi pidemmän loman aikana pois. Huonosti nukutun tai alle kuusi tuntisen yön jälkeen velka pitäisi maksaa pois seuraavan päivän tai yön aikana menemällä vaikkapa aikaisemmin nukkumaan. Pidempään jatkunut huono nukkuminen on haitaksi aivoille ja mitä pidempään tilanne jatkuu, sitä pidemmät piuhat sinne pääkoppaan muodostuu. Ja nyt mä mietinkin, että mitä mun aivoista on tammikuussa jäljellä kun paluu työelämään kutsuu? Ei niin mitäänkö? Ja silti kaiken tämän sanottuani, mielestäni nukun ihan kohtuullisesti. En valita. Tänään lähetin tytön isänsä kyyditsemäni päiväkotiin puolen vuoden ”kotikoulun” jälkeen. Ja arvatkaas mitä me tehtiin beben kanssa? No nukuttiin päikkärit. Mitäpä sitä tunnollinen työntekijä ei olisi valmis tekemään työnantajansa eteen. Yksien aivojen tähden.