Tanssivia koiria ja sangollinen sepeliä

Kun on aamun, aamupäivän ja keskipäivän väkertänyt esseetä, joka jostain syystä vain jumittaa ja jumittaa, eikä millään muodostu kokonaisuudeksi, on aika mukavaa päästä hetkeksi ulos hengähtämään. 

Lähellämme sijaitsevan Mikaelinkirkon pihassa järjestettiin tänään iltapäivällä koko perheen tapahtuma Piknik Mikael, johon päätimme osallistua, sillä mainoksen mukaan paikalla olisi myös tanssivia koiria, joiden arvelimme ilahduttavan tyttöä. Ja olihan niiden koirien touhuja hauska katsella, erityisesti niinä hetkinä, kun ne käyttäytyivät ihanan koiramaisesti eli pysähtyivät vaikkapa kesken esityksen raapimaan tassulla niskaansa. Mietin esitysten aikana edesmennyttä Essi-koiraamme, jolla oli omanlaisensa dance movet hallussa – ainakin niissä tilanteissa, joihin liittyi jotain sen herkkua. En usko, että Essi olisi koskaan pysynyt tänään näkemieni tanssivien koirien tavoin esiintymisalueen sisäpuolella vaan se olisi pinkaissut heti vapaaksi päästyään joko pullakahvipisteelle tai sitten grillin viereen makkaroita tuijottamaan. Ainoa musiikki, joka sen korviin olisi kantautunut, olisi tullut kuumuuttaan tirisevästä makkarasta.

Hiukan yllättäen tyttö oli vain kohtalaisen kiinnostunut koirien tanssahteluista. Toki hän taputti kaikille kolmelle koiralle kohteliaasti, mutta se mikä häntä eniten tapahtumassa kiinnosti oli kirkon pihalla oleva sepeli. Voi sitä autuutta, kun hän sai pienen hiekkasankonsa kanssa vaeltaa pitkin poikin pihaa ja vuoroin täyttää, vuoroin tyhjätä sankoa. Tyttö taisi myös luulla, että sepeli on vähän niin kuin seteli, sillä ennen kuin ehdimme estää häntä, oli hän kipannut kourallisen pikkukiviä paikan pullavastaavalle. (Oikeasti seurakunta tarjosi kahvit, mehut, pullat ja makkarat, joten oikeitakaan seteleitä ei tarvittu. Paitsi että maksoimme kuitenkin pienen ”vapaaehtoisen kahvimaksun”, koska kun sellainen kyltti oli kerran esille pistetty rahalippaan viereen niin emme oikein kehdanneet olla maksamattakaan.)

Piknik Mikael oli ihan kiva tapahtuma; on aina mukavaa, kun jossain järjestetään jotain lapsiperheille sopivaa aktiviteettia. Kuulun kirkkoon, ja minusta on ihan ok, että seurakunnan järjestämässä tapahtumassa pappi kiittää Jumalaa aurinkoisesta säästä, vaikka itse olisinkin taipuvaisempi lähestymään sääolosuhteita tieteellisemmästä näkökulmasta. 

Huomennakin on luvassa seurakunnan ohjelmaa: kevään viimeinen muskari, niisk! Mitään esityksiä lasten kanssa ei ole harjoiteltu, mutta kyseessä on kuitenkin vähän spesiaalimpi kerta mehu- ja kahvitarjoiluineen, ja muskarilaisten muitakin perheenjäseniä on kutsuttu mukaan. Miehenikin pääsee onneksi osallistumaan, mistä tyttö on kovin innoissaan: hän odottaa erityisesti ’kirkonkellojen’ soittamista triangelilla, jotta ”iskä saa katsoa, kun S soittaa hienosti”. Toivottavasti siis triangelin soittaminen on huomenna tuttuun tapaan ohjelmistossa. Hassua muuten ajatella, että jos pääsemme jatkamaan muskarissa taas syksyllä, mukana menossa on taaperon lisäksi vauva!