Neuvottelemalla hyvä tulee

Kirjoitin syyskuussa siitä, miten mukavaa vaihtelua on, kun esikoisemme harjoittelee tahtomista välillä myös niin kovin kohteliain sanakääntein. Eilen palattiin taas pitkästä aikaa tällaiseen astetta sivistyneempään kanssakäymiseen, kun esikoinen neuvotteli kanssani siitä, mitä saa ja ei saa tehdä. Olin juuri tyrmännyt lapsosen toiveet siitä, että Pikku Kakkosen perään katsottaisiin heti uudestaan Pikku Kakkosta, jolloin hän kiipesi suutuspäissään sohvankaiteelle keikkumaan.

”Äiti, saanko mä tipahtaa tästä kaiteelta?”

”No et saa. Tule alas sieltä.”

”Äiti, saanko mä pomppia tässä sohvalla näin?”

”Tule nyt alas sieltä sohvalta.”

”Äiti, saanko mä kiskoa näitä lelukaaren osia mitä mä en saa kiskoa?”

”No et edelleenkään saa kiskoa.”

Hetken mietteliäs hiljaisuus.

”Äiti, saanhan mä kuitenkin kiskoa verhoja?”

”Et.”

Selvää turhautumista havaittavissa tytön ilmeissä ja eleissä.

”Äiti, nyt sain ajatuksen! Saanko mennä omaan sänkyyn huilaamaan?”

”Saat!”