Tsemppipeukku ojossa neuvolaan
Kuten niin monen muunkin, myös minun ajatukseni ovat pyörineet viime päivinä Rautavaaran surullisessa tragediassa. Kolari ja siihen johtaneet syyt ovat herättäneet paljon keskustelua ja ajatuksia, joita olen jonkin verran käynyt lukemassa Puutalobabyn tontilta. Luin myös kyyneleet silmistä valuen Katri Mannisen rohkean tekstin äitien väsymyksestä.
En halua ottaa kolariasiaan mitään kantaa, eikä postaukseni aihe edes varsinaisesti liity kyseiseen tapaukseen. Kaikki oikeastaan lähti liikkeelle Anna Karinin blogikirjoituksesta, jossa puitiin neuvolapelkoa. Olen itsekin kirjoittanut neuvoloiden toiminnasta jonkin verran (täällä ja täällä) ja nyt kun sosiaalisessa mediassa keskustellaan kiivaasti äitien ja isien väsymyksestä ja mielenterveysongelmista, sain sysäyksen kirjoittaa neuvoloista uudelleen.
Oma suhtautumiseni äitiys- ja lastenneuvoloiden toimintaan on hyvin ristiriitaista: toisaalta olen sitä mieltä, että neuvoloissa tehdään tärkeää työtä mutta toisaalta koen, että työ on ainakin osittain tehotonta ja että vanhempien on vaikea saada ääntään kuuluviin, varsinkaan, jos terkkari tuijottaa vain käyriä ja kelloa, eikä muista katsoa asiakasta silmiin.
En ole varmaan koskaan puhunut esikoisen vauvavuodesta mainitsematta sitä, miten väsynyt olin. Koska sen minä muistan parhaiten, sen henkisen kaamoksen, johon olin vaipunut. Eikä kyse ollut pelkästään siitä fyysisestä väsymyksestä, joka teki päivistä takkuisia, vaan kaamoksesta teki entistäkin harmaampaa se, että elintilani oli oikeastaan rajoittunut pieneen kaksioomme, koska epävarmana ja kokemattomana äitinä koin liian hankalaksi lähteä vauvan kanssa mihinkään, koska esikoinen ei todellakaan ollut sellainen lapsi, joka olisi nukkunut pitkiä päiväunia vaunuissa tai muutenkaan käyttäytynyt mitenkään ennakoitavasti. Minun väsymystäni ja mielialaani piristi kuitenkin paljon se, että ympärilläni oli läheisteni muodostama tukiverkko. En siltikään usko, että mieheni lisäksi kukaan läheisistäni oikeasti näki, kuinka väsynyt olin, koska koin tarpeelliseksi lähestyä kyläilijöitä ja avuntarjoajia niin sanotusti tsemppipeukku ojossa: ”Ihan hyvin täällä sujuu. No ei S edelleenkään nuku, mutta kyllä tämä taas tästä…keitetään kahvit vaan…ihan hyvin tässä jaksellaan…”
Ja sama tsemppipeukku minulla on yleensä ojossa neuvoloissakin. ”Ihan hyvin sujuu” on tässä reilun parin vuoden aikana muodostunut vakiovastauksekseni terkkareiden esittämään kysymykseen. Tsemppipeukun heiluttamiseen on ainakin omalla kohdallani monta syytä:
a) mietin liian herkästi sitä, onko terveydenhoitajalla kiire (ovatko ajat myöhässä jo aamupäivällä, onko terkkarin olemus kiireisen hermostunut, yrittääkö hän päästä minusta nopeasti eroon…)
b) olen nähnyt, miten ”täytäthän lomakkeet huolella” -mielialakyselyt ja voimavarakaavakkeet lykätään nopean vilkaisun jälkeen Ö-mappiin
c) olen huomannut, että kuulumisten kyseleminen on hyvin kaavamaista, eikä terkkari välttämättä oikeasti edes kuuntele, mitä asiakas selittää (paras omakohtainen esimerkki tästä on se, kun olin esikoisen kohdalla vastannut juurta jaksaen terkkarin ”miten imetys sujuu” -kysymykseen ja pian sen keskustelun loputtua terkkari kysyi, että ”vieläkö imetät?”)
d) esikoisen kohdalla väsymykseni jotenkin sivuutettiin (ensimmäisillä käynneillä saatoin vielä naiivina kertoa olevani ”ihan älyttömän väsynyt”, mutta pian opin itsekin nyökyttelemisen ja hymisemisen jalon taidon, kun terkkarilta ei herunut ”äitien olisi kyllä hyvä saada nukkua” -latteuksia enempää)
e) mielestäni on kaikille helpointa näyttää se tsemppipeukku jo käynnin alussa, koska se säästää kaikkien aikaa (Viime käynnillä täytin kiireellä ja vauvaa samalla imettäessäni taas yhden mielialakaavakkeen, joka minulle olisi pitänyt antaa kotiin täytettäväksi edellisellä kerralla. Sain hiukan ”tavallista huonommat pisteet”, mistä seurasi melkein absurdi keskustelu, kun sekä terkkari että minä yritimme kilvan vakuutella peukut ojossa, että kaikki on kuitenkin ”ihan hyvin”. Sanoimme terkkarin kanssa melkein yhtä aikaa, että ”tämä on varmasti ihan ohimenevää ja kuuluu asiaan”.)
f) minua turhauttaa se, että synnytys käydään läpi (sijaisen toimesta) kysymällä ”ai sä otit epiduraalin, auttoikse?”
g) olen huomannut, että nimestään huolimatta ”neuvola” ei aina tarjoa tarpeeksi tuoreita, monipuolisia tai ymmärtäväisiä neuvoja ja että ne neuvot saattavat olla raivostuttavan ilmiselviä tai holhoavia (jälkitarkastuksen yhteydessä sain terkkarilta neuvon antaa esikoisen katsella joskus piirrettyjä)
Niin ja sitten on vielä se yksi iso syy tsemppipeukulle: sekä mielialani että väsymykseni aste saattavat yhden päivänkin aikana vaihdella merkittävästi. Usein näytän sitä tsemppipeukkua ihan tosissani: ihan hyvin täällä sujuu, oikeastikin. Ja vaikka tässä postauksessa ruodittiinkin neuvoloiden toimintaa, haluan silti sanoa, että niin sanottu vakioterkkarimme vaikuttaa hyvin pätevältä ja sympaattiselta tyypiltä ja ymmärrän kyllä, että sen aidon kiireen keskellä on vaikea tulkita, onko äidin tsemppipeukku vilpittömästi ojossa vai kätkeytyykö sen taakse jo liikaa väsymystä ja alakuloisuutta.