Vauvavuosi revisited
Kuopuksen vauvavuosi tuli ja meni, ja ennen kuin unohdan kaiken jälkimmäiseenkin boot campiin vauvavuoteen liittyvät ihmeellisyydet, on aika kirjata ne muistiin samaan tyyliin kuin esikoisen vauvavuoden jälkeen.
Synnytys – hitti vai huti?
Jännitin toista synnytystä paljon enemmän kuin ensimmäistä, koska tiesin, mitä odotettavissa oli. Mutta siinä missä ensimmäinen synnytys oli paljon karmeampi kuin olin osannut odottaa, oli toinen synnytys sellainen, jota voisi jopa eheyttäväksikin kutsua – nopeampi, kivuttomampi ja kaikin puolin helpompi. Eikä siitä pääse mihinkään, että se hetki, kun sen pienen kohtutuoreen vastasyntyneen, siis upouuden ihmisen, saa painaa rintaansa vasten ensimmäistä kertaa, se hetki on jotain niin käsittämättömän upeaa, että on aivan pakko todeta synnytyksen olleen hitti!
Tuplavaunuttomuus – hitti vai huti?
Esikoista varten hankimme itsestäänselvyytenä kunnolliset yhdistelmävaunut, koska meille oli kerrottu, että vauvat nukkuvat vaunuissa. Kun tajusimme tulleemme karvaasti petetyiksi, hankimme kantorepun, jossa esikoinen viihtyikin hyvin. Kun kuopus sitten kirjoitti yhdeksän kuukauden vuokrasopimuksensa kohdustani, emme lähteneet hötkyilemään hankintojen kanssa vaan päätimme, että on aivan turha ostaa tuplavaunuja ainakaan etukäteen. Olimme itse asiassa aika varmoja, ettei kuopuskaan suostuisi vaunupäikkäreitä nukkumaan, mutta toisin kävi – kuopus suorastaan rakasti vaunuissa nukkumista, kun taas kantoreppukyydistä tyyppi ei koskaan oppinut pitämään. Kun olimme muutaman kerran kuljettaneet vaunut alakerran vaunuhuoneesta parvekkeelle vauvan nokosia varten, hankkivat mummi ja ukki meille parvekevaunut.
Esikoinen rakasti repussa nukkumista:
Kuopus valitsi vaunut:
Nelihenkinen seurueemme matkasi vauvavuoden ajan seuraavilla tavoilla:
1) Oran yhdistelmävaunut + seisomalauta. Tämä oli yleisin kombinaatio ja vieläkin usein käytössä. Esikoinen ei aina suostu seisomalaudalle ilman uhkauksia rakentavaa neuvottelua hyppäämään, mutta ihan kätevä apuväline se on ollut. Mieheni olisi todennäköisesti valmis polttamaan koko laudan roviolla, mutta hän onkin aina se, joka joutuu sen irrottamaan, siirtämään (nostaakseen sen vaikkapa autoon) ja taas kiinnittämään. Itsehän kuljen vaunujen vierellä Instagramia selaillen.
2) Kuopus Manducassa, esikoinen matkarattaissa/kävellen. Tämä tyyli oli satunnaisessa käytössä kuopuksen ensikuukausien ajan, kunnes hän hermostui lopullisesti koko reppuun.
3) Molemmat lapset tuplarattaissa. Sen jälkeen, kun kuopuksen pystyi laittamaan rattaisiin istumaan, olemme aina välillä kulkeneet siskoni perheeltä lainattujen tuplamatkarattaiden kanssa. Kyseiset rattaat ovat tosi kevyet, vaikkakin aika hankalat työntää (ihmettelin monet kerrat mieheni haluttomuutta lähteä tuplarattaiden kanssa kaupungille, kunnes ensimmäisen kerran työnsin niitä itse). Näillä rattailla olemme kuitenkin suoriutuneet kahdesta piknikristeilystäkin, joten ihan hyvät kiesit ne ovat.
Loppujen lopuksi pärjäsimme vauvavuoden vallan mainiosti näillä vaihtoehdoilla, enkä usko, että tuplavaunuja olisi kannattanut ainakaan uutena ostaa. Enemmän kulkevalle (ja autottomalle) perheelle tuplavaunut varmaan ovat kätevä ratkaisu. Meidän kohdallamme tuplavaunuttomuus oli hitti!
Imetys – hitti vai huti?
Olin henkisesti varautunut siihen, että kohtuvuokrasopimuksen irtisanottuaan kuopus muuttaisi rinnalle asumaan kuten esikoinenkin teki, mutta toisin kävi tässäkin asiassa. Kuopus suhtautui alusta alkaen rintamaitoon ruokana, ei lohtuna, jota pitäisi saada vähintään puolen tunnin välein, ja saattoi jopa pahastua, jos yritin tuputtaa rintaa liian usein. Tuskallisten ja hikisten ensi-imetyspäivien jälkeen imetys sujui ongelmitta, mitä nyt siinä yhdeksän kuukauden ikäisenä kuopus alkoi silloin tällöin purra. (Mietin jo hetken, että oliko tämä nyt tässä, mutta onneksi päätin sinnitellä satunnaisista puraisuista huolimatta, sillä tuo puremisvaihe kesti vain pari viikkoa.) Vauvan ollessa noin 10 kuukauden ikäinen imetin aamulla, työpäivän jälkeen ja illalla (plus joskus harvoin yöllä) ja muutamaa viikkoa ennen ekoja synttäreitä imetin enää kahdesti, aamuin ja illoin. Töiden aloitus ei tuntunut vaikuttavan maitomääriin mitenkään (tämä siis tsemppauksena kaikille teille, jotka mietitte, pystyykö töissäkäymisen ja imettämisen yhdistää – kyllä pystyy!). Imetyksen lopetin ehkä vähän töksähtävällä tyylillä kuopuksen yksivuotissynttäreitä seuraavana päivänä, koska a) maito ei tuntunut olevan vauvalle enää erityisen tärkeä juttu b) halusin lopettaa ex tempore, etten jäisi vellomaan lopetukseen liittyvässä haikeudessa liikaa. (Vaikka olen minä silti vellonut. Niisk.)
Siitäkin huolimatta, ettei rinnoistani ole jäljellä enää mitään, julistan imetyksen olleen tälläkin kierroksella hitti!
Soseruokailu – hitti vai huti?
Koska esikoinen söi vauvavuoden jälkimmäisen puoliskon melkein pelkästään soseita ja ”sormiruokailu” tarkoitti hänen kohdallaan lähinnä maissinaksuja, ajattelimme toimia samalla hyväksi havaitulla tavalla kuopuksenkin kanssa. Jälleen kerran kuopus kuitenkin osoitti olevansa aivan oma persoonansa, jota ei kiinnostanut tippaakaan se, missä muodossa hänen isosiskonsa oli ruokansa nauttinut. Mitkään teolliset tai omin pikku kätösin soseutetut ruokamössöt eivät kelvanneet kuopukselle ollenkaan muutamia ensimaistiaisia lukuun ottamatta. Makeammat marja- ja hedelmäsoseet tekivät kyllä hyvin kauppansa, ja iltapuuronkin onnistuimme yleensä hänelle syöttämään, kunhan huolehdimme siitä, ettei kukaan ottanut leipää ennen kuin vauvan puurolautanen oli tyhjä. (Välillä oli kertoja, jolloin kukaan muu ei olisi kuopuksen mielestä saanut syödä puuroa samaan aikaan kuin hän ja välillä taas oli kertoja, jolloin kuopus hermostui, jos hän oli ainoa, joka söi puuroa.) Kuopuksen kohdalla on siis todettava, että soseruokailu oli huti!
Kiinteisiin ruokiin siirtyessä tärkeintä on muistaa oikeanlaiset ruokalaput:
Vauvaharrastukset – hitti vai huti?
Esikoisen kanssa kävin Tanssita vauvaa -ryhmässä, Taaperon tanssileikki -ryhmässä, kolme lukukautta muskarissa ja silloin tällöin perhekerhossa. Kuopuskin käy tällä hetkellä muskarissa ja jopa oikein kahdestaan isänsä kanssa esikoisen ollessa samaan aikaan päiväkerhossa, mutta vauvavuoden ajan hän sai tyytyä siihen musiikkiin, jota isosisko halusi kuunnella (lähinnä siis Ti-Ti Nalle, Risto Räppääjä ja Robin). Eipäs kun nyt muistan väärin: kävihän hän tammikuusta toukokuuhun muskarissa minun ja esikoisen kanssa! Hups. Joka tapauksessa, vauvaharrastukset – huti!
Lastenkirjat – hitti vai huti?
Tämä asia vaatisi oman postauksensa, niin käsittämättömän tarmokkaasti kuopus on lastenkirjoja vastustanut vauvasta lähtien. Vasta nyt hänen ollessaan vuoden ja kaksi kuukautta hän tuntuu edes hiukan kiinnostuneen kirjoista. Esikoinen on rakastanut loruja, satuja, runoja ja tarinoita ihan ensipäivistään lähtien ja onkin tänä päivänä melkoinen tarinaniskijä. Esikoisen kanssa olin niin tottunut siihen, että koko ajan sai olla loruttelemassa, laulamassa ja pitämässä pientä tyytyväisenä, että kuopuksen ollessa hädin tuskin kotiutunut synnäriltä parkkeerasin hänen viereensä kujertelemaan, että kuka saa, kuka saa, lorupussiin kurkistaa. No ihan itse olen saanut sinne kurkistella, koska kuopusta ei vauvavuoden aikana kiinnostanut mikään kirjallinen viihdyke. Paksukantiset vauvakirjat olivat oivia heitto- tai lyömäaseita, lorukirjan näkeminen sai hänet parahtamaan hätääntyneeseen itkuun ja sohiessani sormellani kuvia ”aurinko, aurinko, katso tässä on ihana aurinko” olen saanut aikaiseksi vain protesti-itkuja tai tyrmistyneitä katseita. Kuopus ei ole myöskään suhtautunut suopeasti yrityksiini lukea kirjoja esikoiselle vaan tykkää peruuttaa muhkean takamuksensa kirjojen päälle näköesteeksi.
Voitte siis kuvitella, miten onnellinen olin eilen, kun kuopus tökki sormellaan uudestaan ja uudestaan aasin kuvaa satukirjassa. Ihan sama, vaikka hän olisi tarkoittanut vihjata, että äiti on aasi, oleellista on se, että hän suostui pitelemään kirjaa käsissään! Tästä lupaavasta edistysaskeleesta huolimatta täytyy tyytyä toteamaan, että lastenkirjat – huti!
Esikoisella oli vaihe, jolloin hän teki kirjapinoja jokaiseen huoneeseen (ja jokaiseen nurkkaan). Kuopus näkisi tässä asearsenaalin:
Muiden hoidettavana oleminen – hitti vai huti?
Esikoinen aloitti vierastamisen varhain, mikä romutti minun ja mieheni kahdenkeskiset treffi-illat ja muutkin menot aika tehokkaasti. (Jotenkin se vain latistaa tunnelmaa, jos lähtee kotoaan hysteerisen paniikki-itkun säestämänä.) Kuopus ei ole varsinaisesti vierastanut koskaan, vaikka onkin toki tehnyt usein selväksi, että äitin tai isän syli on se paras syli. Esikoisen hoksattua kesän aikana, että itse asiassa on aika kivaa ja virkistävää olla mummin ja ukin (hemmottelu)hoidossa, kuopuskin on mennyt vähän siinä sivussa, eikä ole ainakaan toistaiseksi jäänyt peräämme itkeskelemään niinä harvoina kertoina, jolloin minulla ja miehellä on ollut kahdenkeskistä menoa. Voin siis iloisena todeta, että tähän mennessä muiden kuin omien vanhempien hoidettavana oleminen on ollut hitti!
Nukkuminen – hitti vai huti?
Esikoinen ei vierastanut pelkästään muita ihmisiä, hän vierasti myös nukkumista. Ensimmäiset yhdeksän kuukautta esikoisen vauvavuodesta olivatkin melkoista unikidutusta, kunnes jotain maagista tapahtui ja hän alkoi nukkua paremmin. Tähän mennessä olin varmasti ehtinyt syöttämään Googleen kaikki mahdolliset versiot kysymyksestä MIKSI VAUVA EI NUKU? Odottaessani kuopusta pelkäsin synnytyksen lisäksi uuden vauvavuoden tuomaa univelkaa, jonka automaattisesti oletin olevan vähintään yhtä paha kuin esikoisenkin kanssa (ja vielä sillä bonuksella, että vauvan lisäksi minun pitäisi jaksaa hoitaa parivuotiasta uhmaikäistä). Viisas luontoäiti kuitenkin ajoitti kuopuksen syntymän muutaman päivän lasketun ajan jälkeen niin että se osui unikeonpäivälle. Kuopuksen unenlahjoista kertoo varmaan kaiken oleellisen se, että naputtelin Googleen ihmeissäni kysymyksen: ”Voiko vauva nukkua liikaa?”. Niin ja se, että kerran vauva nukahti lattialle, johon vain laskin hänet hetkeksi vaihtaakseni esikoiselle vaipan. Oppihan kuopus sitten myöhemmin yöheräilyjen hauskuuden ja varsinkin iltaraivareiden ja -riekkumisten riemun, mutta kaikki oli kuitenkin aika pientä verrattuna esikoisen vauvavuoteen. (Jo senkin takia, että minä nukkua posotin korvatulpat korvissa ja mies hoiti 90 prosenttia yöheräilyistä.)
Joka tapauksessa, kuopuksen vauvavuoden nukkuminen oli hitti!
P.s. Tämä ei liity mitenkään varsinaiseen aiheeseen, mutta oli niin liikuttavaa, että täytyy kirjoittaa tännekin muistiin: esikoinen tuumasi hetki sitten toivottaessaan pikkusiskolleen hyvää yötä, että sitten kun H oppii puhumaan, hän varmasti kertoo S:lle rakastavansa tätä äärettömän paljon. (H:n luonteen tuntien sieltä tosin saattaa olla tulossa vähän muuta kuin siirappisia rakkaudentunnustuksia siskolle.) S:n hyvänyöntoivotukset ovat muutenkin niin hassuja, usein hän toivottaa H:lle, että ”hyvää yötä rakas taideteus” tai ”hyvää yötä rakas musu, nukkua saa”.
Hyvää yötä kaikille teille musuille! Nukkua saa!
Musu nukkuu. Aikamoinen taideteus:
