Minireissu (ja lapsiperheen virstanpylväitä)
Toteutimme loppuviikosta hyvin pienimuotoisen sukulointireissun Etelä-Pohjanmaalle. Koska lähdimme matkaan reilun viikon varoitusajalla, oli osa sukulaisista töissä tai eläkeläisriennoissa, ja minulle tulikin vähän yllätyksenä se, etteivät ihmiset vain istuskele kodeissaan odottelemassa, josko meidän perheemme ajelisi Turusta heitä moikkaamaan. (On se nyt kumma!)
Matkaan lähdimme torstaina jo puolelta päivin, koska olin onnistunut saamaan sekä luvan lähteä töistä aikaisemmin että perjantain kokonaan vapaaksi, ja ensimmäinen etappimme oli Lempäälän Ideapark. Alun perin olimme ajatelleet viettää mukavan kesäpäivän Tampereella, mutta sateinen päivä sai meidät kaartamaan ostoskeskukseen Pikku Kakkosen puiston sijaan. Emme ole mieheni kanssa järin innokkaita shoppailijoita, ja minä itse asiassa olen alkanut lähestulkoon inhota kaupoissa kiertelyä, joten poikkesimme vain muutamassa kaupassa, kävimme kahvilla ja suuntasimme sitten HopLopiin.
Huh. Tekisi mieleni teettää minulle ja miehelleni t-paidat, joissa lukisi I Survived HopLop Ideapark. Ainoa keino selviytyä sisäpuistoista vilkkaana ajankohtana on yksinkertaisesti sukeltaa päättömään menoon mukaan ja toivoa, että kaikki selviävät hengissä takaisin naulakoille. Lapsilla oli kyllä mukavaa, ja oli ihana huomata, että esikoinen paineli rohkeasti menemään välillä itsekseenkin ja luotti siihen, että äiti odottaa siinä missä on luvannut odottaa. Kuopuskin kiipeili (tai ainakin yritti kiipeillä) esikoisen perässä kaikkialle ja oli yllättävän vikkelä liikkeissään.
Näin ne lapset kasvaa -virstanpylväs #1: Lapset eivät kitisseet Ideaparkissa kertaakaan, vaikka lähdimme pois vasta silloin, kun heillä normaalisti olisi jo ruoka-aika.
HopLopista selviydyttyämme jatkoimme matkaamme Tampereen keskustaan, josta olin varannut meille hotellin. Tähän väliin sananen hotellien varaamisesta: siinäkin olisi nimittäin t-paidan teettämisen arvoinen asia! Sitä helposti luulee, että voisi vain istahtaa koneen ääreen, kirjoittaa Googleen, että hotelli Tampere ja valita sitten joku hyvä tarjous, mutta ehei, ei se toimikaan niin. Yhtäkkiä silmiesi eteen avautuu sykkivä, infernaalinen tarjoussivusto, joka puskee näkökenttääsi tuskanhikeä nostattavia ilmoituksia, joissa lukee, että JOKU MUU KATSELEE JUURI TÄTÄ SAMAA HOTELLIA! VARAA NOPEASTI, HUONEITA ON ENÄÄ MUUTAMA JÄLJELLÄ! TÄSTÄ HOTELLISTA OLLAAN JUURI NYT TOSI KIINNOSTUNEITA! ENÄÄ KAKSI HUONETTA VARATTAVISSA! TOIMI HETI!
Ei. Ei ollenkaan minun tyyliseni tapa tehdä varauksia. Menin siis suoraan haluamani hotellin omille sivuille ja kappas, siellä olikin mukava kesätarjous. Naputtelin varaustiedot kaikessa rauhassa ilman, että joku kuvaannollisesti hönki niskaani varoituksia, että just nyt joku minua nopeampi aikoo napata huoneen nenäni edestä, ja sain itse asiassa huoneen suurin piirtein samaan hintaan kuin siellä hotellitarjoushelvetissä mainostettiin. Yövyimme Holiday Innissä, ja vaikka alku olikin hiukan nihkeä (parkkihallin lippuautomaatti oli rikki, ja jouduimme lisäksi soittelemaan summeria aika monta kertaa ennen kuin meidät päästettiin hotelliin sisään), tykkäsimme muuten tosi paljon. Lapsille oli pedattu vuodesohvasta leveä sänky, jonka esikoinen sai kokonaan omakseen, sillä kuopus nukkui vielä matkasängyssä. (Olimme kahden vaiheilla, päästääkö kuopus esikoisen unikaveriksi, mutta koska hän nukkuu niin levottomasti ja pitkin poikin sänkyä, mietimme, että hän kuitenkin todennäköisesti tipahtaisi.) Esikoinen olikin aika mairean näköinen lueskellessaan kirjojaan ensimmäisessä isossa hotellisängyssään.
Näin ne lapset kasvaa -virstanpylväs #2: Esikoinen ensimmäistä kertaa omassa hotellisängyssä!
Holiday Innissä oli myös sellainen kiva juttu, että lapset saavat syödä lasten ruokalistalta ilmaiseksi, jos vanhempikin syö hotellin omassa ravintolassa, joten oli helppo päättää (varsinkin kaatosateessa), missä syömme yhdistetyn päivällisen ja iltapalan. Kuopuksella vain meinasi palaa pinna kuumiin ranskalaisiin (muumaa! muumaa! minä en tykkää muumista anskalaisista! tuli kyllä selväksi muillekin ruokailijoille), mutta tulenaran tilanteen käänsi valoisampaan suuntaan se, että hän sai juoda maitoa isosta ja raskaasta lasista ihan itse. (Lasista hän normaalistikin juo, mutta ei yleensä niin isosta.)
Näin ne lapset kasvaa -virstanpylväs #3: Söimme ravintolassa siihen aikaan, kun meillä normaalisti mennään jo nukkumaan. Eikä tässäkään ollut mitään ongelmaa tuon liian kuumat ranskalaiset -draaman jälkeen.
Koska olimme reissussa ja lomamoodissa (ja vähän myös testaillaksemme kuvioita tulevaa isompaa reissua varten), päätimme huviksemme antaa lasten valvoa niin myöhään kuin haluavat. Kun ilmoitimme tästä poikkeustilanteesta, molemmille lapsille tuli aivan nurinkurisesti kauhea hinku päästä heti nukkumaan. Esikoinen voivotteli väsyään ja uupumustaan moneen kertaan ja huokaili jaksavansa lukea korkeintaan yhden kirjan ennen nukahtamistaan, ja kuopuskin esikoisen esimerkkiä noudattaen hoki vain haluavansa nukkumaan. He vaativat, että iltapesut täytyy ainakin tehdä saman tien ja omiin sänkyihinsäkin he menivät innokkaammin kuin koskaan, mutta hetken pyörimisen jälkeen päädyimme lopulta kaikki vielä loikoilemaan samojen peittojen alle kirjoja lukien ja hassuja perheselfieitä räpsien.
Aamupalalla kuittasimme taas yhden lapsiperhe-etapin toteutuneeksi, kun tajusimme mieheni kanssa, että voimme aivan hyvin jättää lapset syömään aamupalaa pöydän ääreen keskenään ja hakea yhtä aikaa omille lautasillemme ruokaa. Toisen ei siis enää tarvinnutkaan jäädä pöytävahdiksi! Toki tähän vaikutti hyvin oleellisesti se, että pöydästämme oli suora näköyhteys noutopöytiin, joten esikoinen näki halutessaan meidät helposti. On muuten ollut ihanaa ja mielenkiintoista huomata, että esikoinen on ruvennut ottamaan vastuullisempaa isosiskon roolia viime aikoina. Tietyllä tuulella ollessaan hän on mitä esimerkillisin ja huolehtivaisin sisko. Ja vaikka hän olisi pikkusisko-on-kiusankappale -tuulella, silti hän katsoo siskonsa perään ja tarvittaessa paimentaa tätä (välillä ehkä liiankin tomerasti), ja se kaikki on jotenkin niin luontaista ja vaivatonta ja esikoisesta itsestään kumpuavaa, että senkin takia sisarusten keskinäisiä touhuja on niin mukava seurata.
Näin ne lapset kasvaa -virstanpylväs #4: Nukkumaanmenoaikaa pystyy lomalla helposti venyttämään ilman, että seuraavasta päivästä tulisi hankala.
Näin ne lapset kasvaa -virstanpylväs #5: Lapset pärjäsivät keskenään aamupalapöydässä.
Tampereelta matkamme jatkui Evijärvelle. Siellä oli kaikki aivan ennallaan: vaate- ja kenkäliike Popo, josta ostin 90-luvulla päheitä t-paitoja mökkireissuilla, huolehtii evijärveläisten vaatetuksesta edelleen ja hotelli-ravintola TuuHet maukkaista lounaista. Olimme TuuHetin ainoat yöpyvät asiakkaat, ja iloksemme huomasimme, että meille oli pedattu isompi kolmen hengen huone kahden hengen huoneen hinnalla. Oli muuten aika absurdi tunne saapua lauantaiaamuna aamupalalle, kun se oli katettu ihan pelkästään meitä varten!
Evijärvellä kyläilimme äitini veljen ja tämän vaimon luona ja viereisessä kunnassa, Kortesjärvellä, kävimme tervehtimässä äitini kummitätiä. Harmi, ettei hän ollut oikein viitsinyt panostaa tuloomme. Tarjolla oli vain mansikoita (sekä tuoreita että varmuuden vuoksi myös sulatettuja), lakkoja (siltä varalta, jos tuoreiden ja sulatettujen mansikoiden kanssa olisi tapahtunut jokin kömmähdys), jäätelöä (tosin vain yhtä sorttia, kuten hän itse toi esille – hän olisi kyllä käynyt hakemassa muitakin jätskilaatuja, mutta kuten hän itse sanoi, koskaan ei voi tietää tapahtuuko kotimatkalla jotain sellaista, mikä johtaisi jäätelöiden sulamiseen), itse tehtyä pitkopullaa (joka ikävä kyllä oli kuulemma täysin epäonnistunut kuivahiivan käytöstä johtuen – tätiparka oli valvonut puoleen yöhön asti odottaen, josko taikina alkaisi kohota kunnolla), keksejä (sekä aikuisempaan makuun että lasten suuhun sopivampia), ja jos olisimme halunneet, jauhelihakeittoa ja/tai kaalikeittoa. Kahvin hän oli keittänyt jo hiukan etukäteen, siltä varalta, että jos kahvihammastamme pakottaisi pitkän matkan jäljiltä niin kovasti, että haluaisimme ryystää ensimmäisen kupillisen suurin piirtein siinä vaiheessa, kun nousemme autosta. Mutta koska kahvi oli ehtinyt jo hetken seisomaan pannussa, murehti hän koko kahvitteluhetken ajan sitä, että maistuuko se ihan pahalta (ei maistunut). Hän oli myös etukäteen suunnitellut kattavansa mansikat ja jäätelön keittiöön ja muut tarjottavat hetken kuluttua olohuoneen puolelle, mutta sitten siinä kävikin niin, että istuimme koko kahvittelun ajan keittiössä, mistä seurasi hiukan lisää murehtimista.
Ihana vanha rouva siis kyseessä <3. Hän on ollut miehensä (äidinäidin veli, joka nyt valitettavasti on laitoshoidossa muistisairauden takia) kanssa perheellemme aina tosi tärkeä, sillä äitini omat vanhemmat menehtyivät äitini ollessa vasta kolmikymppinen.
Näin ne lapset kasvaa -virstanpylväs #6: Ei haittaa ollenkaan, vaikka kyläpaikoissa ei olisi syöttötuolia, sillä kuopus pystyy istumaan ihan hyvin myös tavallisella tuolilla pöydän ääressä. Kotona meillä on vielä käytössä Stokken syöttötuoli, mutta siitäkin on poistettu kaaret ja lisäosat.
Lauantaina lähdimme yhdeksän kieppeillä ajelemaan kohti viimeistä pysähdyspaikkaamme (kuulostaapa kovin lopulliselta), Ti-Ti Nallen taloa Ikaalisissa. Tämän olimme säästäneet lapsille yllätykseksi; kerroimme vasta autossa, minne olemme matkalla. Esikoinen ilahtui, kuopus ilmoitti ei-mitenkään-yllättävästi, että ei aio mennä minnekään nalletaloon. Olin etukäteen katsonut netistä, että tänä lauantaina myös Riitta olisi paikalla, mutta tästä emme puhuneet etukäteen mitään siltä varalta, että jotain muutoksia olisi kuitenkin tullut Riitan aikatauluihin. Mutta olihan se Riitta siellä! Esikoiselta oli kyllä mennyt suurin Riitta- ja itse asiassa nallefanitusvaihekin jo ohi, eikä hän ollutkaan niin täpinässä Riitasta kuin olin etukäteen ajatellut. Kyllä hän lopulta kävi Riittaa halaamassa, eikä näyttänyt olevan asiasta mitenkään pahoillaan, mutta kyllä se taitaa niin olla, että esikoisen mielenkiinto on siirtynyt nalleista enemmän prinsessoihin ja muihin isompien lasten leikkeihin ja Ti-Ti Nalle -rallatuksista Tuuliin ja Robiniin. Kuopus puolestaan juoksi parkkipaikalta nalletalon kuistille asti hokien samalla, että minä juokken Titiä moikkaamaan! Mutta kun hän näki kuistilla odottavan Tau Nallen, olikin hän sitä mieltä, että eipä niitä nalleja tarvitse nyt niin lähietäisyydeltä katsoakaan. Loppujen lopuksi nallet veivät kuitenkin mennessään, tai itse asiassa kuopuksen oma lempinalle, Ti-Ri Vauva, vei. Ti-Ri Vauva oli ainoa, jota hän halusi hiukan hipaista ja jonka syliinkin hän loppujen lopuksi yllättyneen mutta suopean näköisenä päätyi. Ti-Ri Vauvan tekemisiä hän seurasi silmä tarkkana koko ajan, ja ihana nallefani nukkuu tälläkin hetkellä esikoisen vanha Ti-Ri Vauva -pehmo kainalossaan.
Näin ne lapset kasvaa -virstanpylväs #7: Esikoinen on kasvanut Ti-Ti Nalle -fanituksen ohi ja kuopus on nyt se, joka haluaa katsella ”lisää Ti-Tiä, lisää Ti-Tiä!”. (Aikaisemmilla nalletaloreissuilla kuopus on lähinnä keskittynyt syömään, nukkumaan ja aivan ensimmäisellä kerralla majailemaan kohdussani. Näistä reissuista voit lukea täältä, täältä ja täältä!)
Yhden ex tempore -ruokastopin jälkeen (Huittisten ABC:llä – tuntuu, että vaikka ajaisimme minne päin Suomea, päädymme loppujen lopuksi aina syömään Huittisten ABC:lle) saavuimme kotiin lauantaina viiden maissa, ja tänään onkin ollut ihanaa vain loikoilla kotona, käydä vähän puistossa, syödä mummin ja ukin tuomia mansikoita ja lueskella kirjoja.
Ps. Olin ajatellut, että ehtisimme räpsimään paljon idyllisiä ja ikimuistoisia kuvia minireissultamme. Näin ei kuitenkaan käynyt, mutta sain sentään raavittua kännykkäni galleriasta kokoon peräti tällaisen neljän kuvan kollaasin:
Toivottavasti teilläkin on ollut hauska viikonloppu, minireissuilla tai ilman! :)