Honeymoon is over

Tänään oli ensimmäinen päivä töiden aloittamisen jälkeen, kun lasten kitinät ja kiljumiset koettelivat hermojani. Olen viettänyt edelliset kolme viikkoa jonkinlaisessa hattaraisessa kuplassa, polkenut kiireellä kotiin lapsia suukottelemaan ja työpäivän jälkeen lähinnä keskittynyt silittelemään, halailemaan ja olemaan lempeästi läsnä. Oma hengähdyshetki ei ole tuntunut erityisen tarpeelliselta, tärkeintä on ollut läheisyys.

Mutta samalla, kun huomaan kehittäneeni jo joitakin työpäivään liittyviä rutiineja (jätän pyörän aina samaan paikkaan pyöräparkissa, keitän kahvit ennen töiden aloittamista ja napostelen iltapäivisin cashewpähkinöitä), olen pikkuhiljaa uskaltanut luopua silkkihansikkaista lasten suhteen. Tai oikeastaan ne silkkihansikkaat vain tipahtivat käsistäni tänään iltapalapöydässä, kun tajusin olevani pitkästä aikaa ärsyyntynyt siihen nonstop-kitinään, joka kantautui kuopuksen suunnalta (jos hänelle ei tarjoile vähintään buffetpöydän verran erilaisia antimia iltapalalla, hän on hyvin tyytymätön) ja siihen jatkuvaan keskeytysten ja vaatimusten tulvaan, joka pulppuili esikoisen puolelta. 

Samalla mietin, että voi kunpa kello olisi jo sen verran, että lapset nukkuisivat ja minä saisin pienen hetken itselleni.

Tietynlainen siirtymävaihe on siis ohi, eikä se haittaa. Se vain tarkoittaa sitä, että enää jokainen päivä ei tunnu mullistavalta. Kun haen aamuisin pyörän varastosta ja vilkaisen ohimennen esikoisen suloisen pientä kolmipyöräistä, en enää pyyhi liikutuksen kyyneleitä ja halua kiiruhtaa saman tien takaisin kotiin vaan sen sijaan mietin, että tänään voitaisiin töiden jälkeen harjoitella pyöräilemistä. Enää en pyöräile kotiin verenmaku suussa vaan saatan jokirannan kautta kurvatessani jopa hiukan malttaa ihastella kaupungin kesäistä tunnelmaa. Enää en soittele miehelleni lounasaikaan ikävissäni vaan istahdan pöydän ääreen syömään rauhassa. 

Ja kun tulen töistä kotiin, se on selvästi lasten mielestä tosi kiva ja ihana juttu. Mutta ei mitenkään sellainen, että tuntisin enää rinnassani pistosta siitä, että olin liian monta tuntia pois heidän luotaan. Nyt iskä pyörittää arkea (ja hyvin pyörittääkin!), eikä lapsilla tunnu olevan mitään sitä vastaan.

Meillä kenelläkään ei ole mitään sitä vastaan.

Kommentit (4)
  1. aikavarkaissa
    28.5.2015, 19:22

    Onnea 😉

  2. Ihana kuulla, että siellä arki sujuu just niin kuin pitääkin 🙂 Muistan itsekin kun palasin silloin joskus työelämään ja kiirehdin kotiin esikoiseni luokse. Jos joku hidasti matkaani, mulle tuli jo vähän paniikki,  että  nyt on pakko äkkiä päästä kotiin. Mutta sitten vähän myöhemmin, sitä saattoi tahallaan vähän hidastella, että saisi vielä ihan hetken hengähtää .. 🙂

    1. Arki tuntuu tällä hetkellä kyllä tosi ihanalta. 🙂 ja ekoina päivinä oli just tuollainen paniikki päästä kotiin, nyt saattaisin jo pystyä poikkeamaan lähikaupassa kotimatkalla 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *