Hormonimaailmanpyörässä kieppuen
Lueskelin tuossa hetki sitten uusinta Evita-lehteä. Lehdessä oli juttu PMS-oireista, jotka joillakin voivat olla niin rajut, että joka kuukausi tiettyyn aikaan tekee mieli irtisanoutua tai ottaa avioero.
Rupesin sitten mietiskelemään, millaiseen maailmanpyörään oma hormonitoimintani minut säännöllisesti heittää. Mietin – ja kauhistuin. Elämänihän on kuin Päiväni murmelina -elokuva: ilahdun, huolestun, liikutun tai ärsyynnyn joka kuukausi samoista asioista samassa järjestyksessä. Mieheni liittyy näistä moneen, ja hän pääseekin kauttani ihan ilmaiseksi pyörimään samaan maailmanpyörään – lucky him!
Homma alkaa yleensä siitä, että havahdun mieheni todennäköiseen D-vitamiininpuutokseen.
”Kulta, sun pitäisi kyllä ruveta syömään D-vitamiinilisää! Ethän sä saa sitä ollenkaan tarpeeksi! Ja se on tosi tärkeä vitamiini, varmaan tärkein!”
”Älä murehdi, johan mä just viime talvena join yhden Berocca-lasillisen.”
Muutaman päivän kuluttua en enää edes muista koko D-vitamiiniasiaa, sillä pelkään, että mieheni elimistö kuivuu.
”Kulta, oletko sä juonut tänään vettä? Muistathan sä juoda vettä? On tosi tärkeää juoda vettä – sä tarvitset sitä ainakin kaksi litraa päivässä!”
”Olen juonut, töissäkin vaikka kuinka monta lasillista!” mieheni vastaa, tai vastaisi, jos ei juuri olisi kittaamassa puolentoista litran pulloa Zero-kokista.
Sitten onkin vuorossa ”kyllä meillä on tähän varaa!” -vaihe, jolloin minua ei saisi päästää nettikauppoihin ollenkaan.
Kirjoitin toukokuussa, miten yllättynyt olin, kun sain Espritiltä kultakortin ja kutsun VIP-iltaan. (No oikeasti varmaan kaikki saivat, mutta olin silti yllättynyt.) Ja sitä aiemmin kirjoitin, kuinka hurahdin Gilmoren tytöt -fanituotteisiin, joita tilailin Cafepress.comista.
Kaikki on todennäköisesti tilattu istuessani hormonimaailmanpyörän ylimmässä kohdassa.
Luonnollisesti olenkin sitten seuraavaksi aina yhtä huolissani siitä, että riittääkö meillä rahat mihinkään.
”Kulta, riittääkö meillä rahat mihinkään?”
”Riittää ne.”
”No hyvä.”
(Siltikin ruokakaupassa vartioin tiukasti, ettei ostoskärryyn sujauteta mitään ylimääräistä. Kun edellisessä vaiheessa olisin julistanut, että ”kulta, katso, tässä on näitä sun lempparisämpylöitä, pistänkö kärryyn?” niin tässä vaiheessa, maailmanpyörän laskiessa hurjaa vauhtia alaspäin, luon mieheeni paheksuvan silmäyksen, jos hän edes vilkaisee sämpyläosastolle.)
Kun maailmanpyörä on alhaalla, minäkin olen alakuloinen.
”Onko jokin pielessä?” kysyy mieheni, kun makaan apaattisena sohvalla, enkä jaksa edes pelata Candy Crush Sagaa tabletilla.
”Ei…murehduttaa vaan tämä maailman meno. On niin paljon kurjuutta ja työttömyyttä ja nälänhätää. Siitä tulikin mieleeni – onkohan meillä yhtään suklaata?”
Ja tässä kohtaa mieheni, joka kuukausien ja kuukausien toistojen jälkeen tietää, että maailmanpyörässä ei mene nyt hyvin, kaivaa takintaskustaan senhetkisen lempisuklaapatukkani ja tuo sen minulle.
Kohta ollaankin maailmanpyörän ikävimmässä kaarteessa, johon tullessani mieheni muuttuu saamattomaksi tomppeliksi, joka hengittää ärsyttävästi.
”ÄLÄ PLÄRÄÄ SITÄ LEHTEÄ NOIN LUJAA!” olen kerran huutanut miehelleni raivon partaalla, kun makoilimme sängyllä, ja hän lueskeli autolehteä.
Onneksi tämä vaihe menee nopeasti ohi, sillä se on niin kurja.
Viimeisessä vaiheessa innostun järjestelemään kirjahyllyn kirjat värijärjestykseen, täyttämään maustepurkit ja puuhaamaan muutenkin tuulispään lailla ympäri asuntoa.
”Kulta, siivotaanko koko yö, eikä mennä ollenkaan nukkumaan!” huudan tyttäremme huoneesta keskiyöllä, kun olen järjestämässä taaperon pieniksi jääneitä vaatteita säilytettäviin ja kierrätykseen meneviin.
”Siivotaan vaan”, mieheni vastaa, koska tietää, etten kuitenkaan jaksa.
Ja niin se maailmanpyörä surruttaa taas pikkuhiljaa ylöspäin.
”Silmämme avataan ja suljetaan, me maailmanpyörällä kuljetaan,
Ylöspäin, ja alas, ja ympäri hei
maailmanpyöräni vei…” (Eppu Normaali: Vuonna ’85)
(flickr.com)