Hymyilyttää, vaikka on marraskuu
Kaamosmasennuksesta huolimatta viime viikko oli oikeastaan tosi mukava! Marraskuussa on nimittäin se hyvä puoli, että koska olen varautunut vellomaan synkkyydessä, tuntuvat kivat asiat jotenkin ekstrakivoilta.
Viime maanantaina oli tavanomaiseen tapaan muskari. Mummin ansiosta pääsen käymään siellä esikoisen kanssa ihan kahdestaan, mikä on tytölle tosi tärkeää. ”Me mennään kahdestaan, äitin kanssa kahdestaan, muskariin kahdestaan, ihan kahdestaan äiti ja S.” Muskaria on tänä vuonna enää muutama kerta jäljellä ja sitten kun iloinen musisointi taas tammikuussa jatkuu, tulee vauvakin jo mukaan. Muskarimaanantai tuntuu muuten nykyään tulevan nopeammin ja nopeammin vastaan. Juuri eilenhän me siellä olimme rytmimunia heiluttelemassa, miten se voi olla taas tänään…(ei kyllä toisaalta yhtään haittaa, jos marraskuu kiitää ohi!).
Muskaripehmotkin ovat kaamostunnelmissa (paitsi tuo ikipirtsakka seilorinalle)
Torstaina miehelläni oli vapaapäivä. Esikoinen pääsi aamupäivällä Leaf Areenan Lastenmaailmaan (”iskän kanssa kahdestaan”) ja iltapäivällä leivoimme pipareita ja joimme vuoden ensimmäiset glögit.
Lumihiutaleitakin kieppui ja leijaili maahan niin kauniisti, että päätin antaa nurkan takana piileskelevälle joulumielelle luvan tulla, siitäkin huolimatta, että mitään joulusiivousta edes etäisesti muistuttavaa ei ole tehty. Itse asiassa kaikki ihan tavallistakin siivousta etäisesti muistuttava touhu on vähän jäänyt. Tuntui yhtä aikaa sekä vapauttavalta että kauhistuttavalta kuunnella ensimmäiset joululaulut ja leipoa ensimmäiset piparit sotkuisessa kodissa. Ennen kuin vauva syntyi ja ennen kuin olin aivan viimeisilläni raskaana, meillä oli tapana kerätä kaikki lelut ja tavarat iltaisin paikoilleen ja siivota jopa lastenhuone järjestykseen. (Minussa on vähän Frendien Monican vikaa ja usein halusin saada lelut tismalleen oikeille paikoilleen: pehmoelintarvikkeet oikeaan ämpäriin, duplot duplolaatikkoon, kirjat oikeille paikoilleen hyllyssä…en edes melkein kehtaa sanoa tätä, mutta mielestäni oli niin ihanaa, jos sain järjestää tytön aakkoskirjat oikeaan aakkosjärjestykseen hyllyssä, vaikka tiesinkin, että aamulla hän käy kiskomassa ne lattialle sikin sokin. No, ensin rupesimme lipsumaan lastenhuoneen suhteen: riitti, että lelut kerättiin muualta asunnosta ja kiikutettiin leikkihuoneeseen. Sitten annoin periksi lelujen paikkojen suhteen: kunhan ne ovat lastenhuoneessa, ne saavat olla miten sattuu. Hiukan kyllä kirpaisi toissailtana katsella, miten tyttö oli täyttänyt ”tilpehöörisankonsa” niillä pehmoelintarvikkeilla ja ne epämääräiset esitteet, kortit ja muut tytölle tärkeät paperit lojuivat hujan hajan lattialla. Nykyään pyrimme kyllä edelleen siivoamaan lelut pois muualta huushollista, mutta kun niitä on kaikkialla! Peiton alta löytyy nuken tuttipulloja, vessassa on kirjoja ja duploja, keittiönpöydälle on kertynyt kaikkea pientä sälää, sohvan alta pilkottaa pelikortteja ja eteisen penkki on täynnä miehelleni tarkoitettuja pieniä lelulahjoja, joita esikoinen käy sinne miehen työpäivän aikana viemässä.)
Torstai oli muutenkin tosi mukava päivä, koska silloin juhlittiin naapurini ja ystäväni syntymäpäiviä Pienessä kirjapuodissa. Koska ihastuin niin kovasti tuohon kirjakauppa-kahvilaan, aion kirjoittaa siitä oman postauksen. (Aihe vaatii omaa postausta jo senkin takia, että synttäreillä oli kirjailijavieraana Roope Lipasti, jonka kirjoitustyylistä tykkään tosi paljon.)
Torstaina muistin myös vilkaista Kindleä; tilasin Amazonista etukäteen Marian Keyesin uutuuden, The Woman Who Stole My Life –kirjan, mutta en muistanut ilmestymispäivää. Koin siis iloisen yllätyksen, kun Kindle rupesi heti lataamaan uutta materiaalia:
Perjantaina pääsin miehen iltavuoron ansiosta perhekerhoonkin esikoisen kanssa kahdestaan. Yleensä olen ottanut vauvan repussa mukaan, mutta kokenut sen aika hankalaksi, sillä perhekerhon ensimmäinen kolmevarttinen on niin täynnä soittokapuloita, rytmimunia, rumpuja, pianoa ja muuta melskettä, että vauva havahtuu uniltaan vähän väliä. On muuten huvittavaa, että ennen kuopuksen syntymää saatoin kokea työlääksi esikoisen kanssa liikkumisen. Nyt kun lapsia onkin kaksi, tuntuu yhden lapsen kanssa lähteminen aivan naurettavan helpolta ja jotenkin tosi rentouttavaltakin. Rentouttava yhdessäolo tytön kanssa ei kuitenkaan ollut se ainoa syy, jonka vuoksi perhekerhoon halusin, minulla oli nimittäin oma lehmä ojassa: arvasin, että kerhossa kuitenkin askarrellaan isänpäiväkortti. Ja koska askartelijat ovat aika pieniä, tekevät lastenohjaajat askarteluhetkistä aina mahdollisimman yksinkertaisia, mikä palvelee hyvin kaltaistani kömpelöä kädentaitajaa.
Perjantaina saimme myös vieraita: ensin mummi ja ukki piipahtivat tuomassa lisää glögiä ja kaikenlaista muutakin mukavaa ja myöhemmin The Variety Show -blogin Maria S. tuli kyläilemään ja toi mukanaan herkullisia pasteijoita. Mutustelimme niitä ja pipareita ja joimme glögiä ja puhuimme bloggaamisesta sellaisella innolla, että esikoinenkin leikki mukisematta ihan itsekseen ikään kuin olisi tajunnut, että aikuiset juttelevat nyt tosi tärkeistä asioista…
Eilen vietettiinkin sitten isänpäivää. Yleensä vitsaillaan, että äitienpäivä on se ainoa päivä vuodessa, jolloin äiti saa jäädä vielä nukkumaan muun perheen jo noustessa, mutta meillä isänpäivän kunniaksi mieheni sai poikkeuksellisesti jäädä vielä nukkumaan esikoisen herättyä, ja minä kömmin unisena paistamaan munakokkelia ja prinssinnakkeja. Esikoinen ei ollut pysyä nahoissaan, kun tiesi, että saa pian antaa iskälleen itse askartelemansa kortin. Olen kyllä niin äärettömän onnellinen siitä, että olen löytänyt niin ihanan miehen kuin oma puolisoni on: hän on kaikkien muiden loistavien ominaisuuksiensa lisäksi vielä kertakaikkisen ihana isä lapsillemme.
Ja ihana on myös oma isäni! Juhlimme isänpäivää tällä kertaa siskoni luona ja saimmekin saapua valmiiseen ja herkulliseen ruokapöytään. Ukin ympärillä pyöri jo neljä lastenlasta, joista vanhin (rakas kummityttöni) on nelivuotias ja kyselee riemastuttavia kysymyksiä, kuten esimerkiksi jääkiekkopelin tuomareita ihmetellessään: ”Miksei tuolla seepranvärisellä joukkueella ole mailoja?”. Ukin pienin silmäterä onkin sitten meidän oma kolmen kuukauden ikäinen pörrötukkamme, joka oli sitä mieltä, että ukin neuleen rintapielessä komeileva logo on kiinnostavinta koskaan.
Viime viikko oli siis tosi hyvä, mutta lupaavasti on alkanut tämäkin viikko: the Literary Gift Companylta tilaamani paketti tuli tänään perille ja kaapissa on anopin antamia laivatuliaissuklaita.
Valoisaa viikkoa kaikille! Marraskuusta on jo kolmasosa lusittu – kyllä tämä tästä!
EDIT klo 17:00: Nyt täytyy huudahtaa esikoisen tavoin: ”Voi jeskamandeeras!” Minähän unohdin mainita viime viikon kivoista tapahtumista kokonaan sen, että Toimitus lätkäisi tällekin blogille leiman! Jotenkin tämä viime viikon ehdoton kohokohta pääsi unohtumaan postauksestani, vaikka se mielessäni olikin vielä siinä vaiheessa, kun tätä juttua aloin kirjoittaa. Fiilistelin sekä omaa että lempiblogieni leimaa koko viime viikon ja tulen fiilistelemään vielä pitkään! Kiitos kaikille ihanille lukijoille, kun jaksatte käydä blogiani lukemassa! <3