Kadonnut: perheenäidin oma aika

Poliisi sai myöhään perjantai-iltana ilmoituksen turkulaisen perheenäidin kadonneesta omasta ajasta. Asianomaisen perheenäidin mukaan poliisi ei ollut lainkaan yllättynyt katoamistapauksesta vaan kertoi äidille oman ajan katoamisen olevan yksi poliisille useimmiten raportoiduista ongelmista. Poliisiasemalla äidille valkenikin kauhistuttava totuus: oma aika katoaa vanhemmilta jatkuvasti, eikä vain Turussa, vaan ympäri Suomen! Itse asiassa kyseessä on maailmanlaajuinen ilmiö, jonka syitä poliisi ei ollut halunnut lähteä arvuuttelemaan.

Otimme yhteyttä tähän turkulaiseen äitiin ja kysyimme, milloin hän alun perin huomasi oman aikansa hävinneen.

”No itse asiassa sen katoamisesta on jo yli neljä vuotta”, perheenäiti hymähtää vähän nolona. ”En vain ole halunnut myöntää, että se olisi kadonnut lopullisesti.”

”Onko omasta ajasta ollut näiden vuosien aikana jotain näköhavaintoja?”

”Muutamia havaintoja on kyllä ollut. Ilman niitä olisin menettänyt toivoni jo ajat sitten, mutta en tiedä, onko tämä epätietoisuudessa tarpominenkaan toisaalta mitenkään hyväksi mielenterveydelle.”

”Joitakin havaintoja on siis ollut. Kertoisitko niistä vähän tarkemmin?”

”No voinhan minä kertoa. Jos niistä vaikka olisi jollekin toiselle samassa tilanteessa olevalle vähän lohtua. Ensimmäisen havainnon omasta ajasta tein Ravattulan Citymarketissa lokakuussa 2012. Oman ajan katoamisesta oli kulunut neljä kuukautta, eikä siitä ollut näkynyt vilaustakaan. Mutta yhtäkkiä, ison supermarketin jugurttihyllyn edessä minä näin sen. Tai ehkä se oli enemmän sellainen vahva tunne, että siinä oli oma aika läsnä, vierellä valitsemassa jugurtteja. Mutta sitten se taas lähti jonnekin, ja tällä kertaa se oli yli puoli vuotta pois. Yhtämittaisesti. Eikä mennyt päivääkään, etten olisi ajatellut sitä, kaivannut sitä, ikävöinyt niin kovasti. Olihan se oma aika minulle tosi tärkeä juttu. Ei sitä voi ihminen ymmärtää, että se noin vaan voisi kadota. Ei sitä tajua, ennen kuin omalle kohdalle sattuu.”

”Kuulostaa kyllä aika hämäräperäiseltä. Ja ajatella, että tässä puhutaan koko maailmaa koskettavasta ilmiöstä! Mutta palataan vielä siihen sinun omaan aikaasi. Mitkä ne seuraavat havainnot sitten olivat?”

”No seuraavan kerran minä näin sen Ylioppilaskylässä Three  Beers -nimisessä opiskelijapubissa. Oli maaliskuu 2013, melkein vuosi oli kulunut oman ajan katoamisesta. Ja siinä se sitten taas oli! Olimme siskoni kanssa tilanneet itsellemme oluet ja istahtaneet nurkkapöytään, kun minä äkkiä näin oman ajan vilahtavan baaritiskillä ja juoksevan sitten pois. Mutta siitä minä sain taas toivoa. Ja itse asiassa tämän tapauksen jälkeen aloin nähdä omaa aikaa useammin. En säännöllisesti, enkä suinkaan joka viikko, mutta siinä kesän mittaan ihan jopa pariin kolmeen otteeseen. Kerran huomasin sen kirjakaupassa ja kävipä myös niin, että törmäsimme siihen mieheni kanssa Naantalin kylpylässä yöpyessämme siellä hääpäiväämme juhlistaen.”

”Mitään erityistä kaavaa tästä ei kyllä näytä muodostuvan. Ruokakauppa, pubi, kirjakauppa, Naantali…mutta vaikuttaa kuitenkin siltä, että oma aika on pysytellyt aika lähellä.”

”Enimmäkseen kyllä, mutta näin minä sen toisaalta myös Tallinnassa. Että on se ulkomaillakin käynyt, missä lie maailmalla kulkenut. Se oli loppuvuotta 2013, kun kävimme siskoni kanssa joulumarkkinoilla Tallinnassa. Pysähdyimme ostamaan glögit yhdestä kojusta, ja siinä se taas oli, ihan vilaukselta näin. Yritin huutaa sille, että pysähdy, mutta ei se tietenkään pysähtynyt. Se on niin arvaamaton se oma aika. Ja sittenhän se katosikin tosi pitkäksi aikaa, uskon sen vähän säikähtäneen sitä, että meille tuli toinen lapsi.”

”Niin, tästähän oli niitä jotain tutkimustuloksiakin…?”

”Joo, ja minulla oli sen poliisinkin kanssa puhetta asiasta. Tilastojen valossa näyttää nimittäin siltä, että oma aika tekee katoamistemppuja useimmiten vauvavuoden aikana. Jos tästä halutaan jotain johtopäätöksiä vetää, niin kai se on niin, että mitä pienemmät lapset, sen varmemmin oma aika häipyy. Ja itse asiassa tästä päästäänkin siihen, miksi lopulta tein sen katoamisilmoituksen.”

”Niin, mikä siihen sitten lopulta johti, että menit ihan poliisin puheille?”

”Minulta yksinkertaisesti loppui toivo. Ensin puskin jollain hölmöläisen uskolla menemään viidettä vuotta, tyytyen niihin satunnaisiin näköhavaintoihin omasta ajasta, miettien, että kyllä se sieltä lopulta takaisin tulee. Ja kun tässä on viime aikoina ollut iltaisin vähän viitettäkin sen suuntaan, että oma aika olisi palaamassa. Keskiviikkona näin sen lenkkipolulla, ja se antoi minulle taas voimia jatkaa. Mutta sitten, sitten tuli perjantai-ilta. Ja lasten nukkumaanmenoaika. Se hetki, kun lapset nukahtavat ja ennen kuin itse menen sänkyyn, silloin se oma aika varmimmin näyttäytyy, jos se sille päälle sattuu. Ja koska olin niin väsynyt ja takana oli niin raskas viikko, olin päästänyt itseni uskomaan, että se oma aika tulee. Halusin niin kovasti uskoa siihen. Mutta sitten se ei tullutkaan. Sen sijaan tuli jotain aivan muuta.”

”No mitä?”

”Tuli nelivuotiaan raivari. Juuri sillä hetkellä, kun melkein olin jo siinä sohvalla. Omassa nurkassani. Viltin alla, sipsejä kulhossa. Hyvä kirja ihan siinä käden ulottuvilla, kaukosäädinkin mukavan lähellä. Ja se oma aika varmaan pelästyi sitä nelivuotiaan raivaria, koska se oli kieltämättä aika äänekäs, että terveisiä vaan naapureillekin, se oli tuo meidän esikoinen, joka vain oli sitä mieltä, että nukkuminen on aikuisten keksimä vääryys ja hän haluaisi vain olla pöllö, koska pöllöt eivät nuku öisin. Ja niin siinä sitten kävi, että se oma aika jätti tulematta. Minulle tuli siitä niin paha mieli, että marssin siltä seisomalta poliisilaitokselle ja tein tämän katoamisilmoituksen. Vaikka eihän se sitten loppupeleissä paljon auttanut. Poliisi latoi kylmät faktat pöytään vanhempien kadonneesta omasta ajasta, ja jos yhtään oikein rivien välistä tulkitsin, niin ei ne poliisit aio kovinkaan paljon tämän asian eteen tehdä. Eikä niillä olisi edes resursseja. Niiden pitää kuulemma jahdata jotain pellejä.”

”Täytyy tähän loppuun vielä kysyä, että onko sinulla mitään kuvia omasta ajasta näiden vuosien ajalta, kun se on ollut omilla teillään? Onnistuitko koskaan nappaamaan siitä kuvaa?”

”Ei niitä kuvia juurikaan ole. Poliisihan kysyi heti tätä samaa, että olisiko minulla näyttää jotain kuvia kadonneesta. Heitä ei niinkään kiinnostanut se, miltä oma aika näytti ennen katoamistaan, vaikka siitä minulla olisi ollut valokuvia yllin kyllin. He olisivat nimenomaan halunneet nähdä, onko oma aika mahdollisesti muuttunut tässä vuosien varrella, mutta ikävä kyllä kuvatodisteeni ovat varsin vähäisiä.”

Olemassa olevat valokuvat turkulaisen perheenäidin kesäkuussa 2012 kadonneesta omasta ajasta. 

Oma aika Naantalissa 24.7.2013:

IMG_4406.JPG

Oma aika Tallinnassa joulukuussa 2013:

torilla.jpg

Oma aika Turussa heinäkuussa 2015:

margarita2015.jpg

Oma aika junassa matkalla Helsinkiin lokakuussa 2015:

junassa2015.jpg

Onko teiltäkin kadonnut oma aika? Kertokaa rohkeasti kokemuksistanne!

Kommentit (4)
  1. MiituOriginal
    23.10.2016, 19:05

    Oma aika lähti pitkälle lomalle keväällä 2011. Sittemmin hänestä on näkynyt pieniä vilahduksia, mutta yleensä silloinkin hän on tuijotellut tiiviisti kelloa tai hengähtänyt syvään ennen katoamistaan.

    Mut jos ihan vakavasti puhutaan, niin kyllä nyt on alkanu näkyä jo hieman valoa tunnelin päässä. Ei tokikaan ihan niin, että vois sulkea oven ja lähteä vaikka lenkille tai kauppaan ihan yksikseen. Ehkä sitten kolmen neljän vuoden päästä. Mutta yhä useammin saattaa vierähtää puolituntinen niin, että tytöt leikkii (sovussa) keskenään. En tiedä, kuinka esimerkiksi tästä viikonlopusta olis muuten selvittykään. Lapset sairasti edeltävän viikon, itse liityin joukkoon torstaina ja mies on ollut poikkeuksellisesti poissa lauantain lisäksi myös tämän sunnuntain. Se onkin ehkä se kriittisin kohta missä haikailen aikaa ennen lapsia: sais levätä ja keskittyä itsensä hoitamiseen. Ihan sama, onko itellä noro, influenssa tai ”vain” poskiontelotulehdus niinkuin nyt, muksut kaipaa sen viis ruokaa päivässä, iltasadut, sylittelyt, erotuomarin jne.

    Eikö tämä tästä. Kyllä mä ihan oikeasti epäilen kohta kaipaavani näitä aikoja. Esikoinen on välissä jo niin itsenäinen, että hirvittää. Kuopus sentään vielä sylittelee paljon ja painautuu tiukasti kiinni täysin luottavaisena.

    1. Oi tuo sairastelu, niin totta…helpommalla pääsisi olla kipeänä töissä kuin kipeänä kotona!

      Kyllähän sitä valoa tosiaan jo näkyy. Ja muutenkin oleilu lasten kanssa on nyt paljon helpompaa ja hauskempaa kuin vaikkapa vain vuosi sitten. Pelaillaan, luetaan myös sellaisia kirjoja, joista vanhempikin tykkää, katellaan leffoja, leivotaan…ja tytöt toki leikkii keskenäänkin, mutta aika usein ne lupaavastikin alkaneet leikit keskeytyy verenhimoiseen kiljumiseen jommankumman (tai molempien) taholta.

      Mutta aika pitkälle me ollaan tahoillamme taas tultu. 🙂 aika kiitää, ja kohta näitä aikoja tosiaan ikävöi.

       

  2. Ei hele kuin hienosti ja hauskasti kirjoitettu!!! 😀 Ja tuo viimeinen kuva! Itseasiassa juuri tänään mietin, että siitä on vuosi kun näimme ensimmäisen kerran!

    Ootteko ikinä miehen kanssa puhuneet, että voisitte tehdä molemmille omat päivät, jolloin omana päivänään saisi tehdä juuri sitä mitä itse haluaa ja vielä ilman lapsia? Me tehtiin miehen kanssa tällä tavalla kun huomattiin, että seistiin molemmat eteisessä juoksulenkkarit jalassa ja tajuttiin, että eihän niitä lapsia voi keskenään kotiinkaan jättää ja molemmat halusivat kuitenkin lähteä lenkille. Nyt mulla sekä miehellä on viikossa kaksi päivää omaa aikaa, jolloin yleensä itse käyn lenkillä ja teen lihaskuntoa kotona ja mies hoitaa lapsille iltapalaa ja laittaa nukkumaan. Omana päivänään mies yleensä käy myös lenkillä tai tekee kaikessa rauhassa kotona koneella rästissä olevia työjuttuja ja mä hoidan lasten iltapalan ja muut iltatoimet. Tietenkin pidämme kiinni siitä, että olemme perheen kesken iltapalapöydässä ja juttelemme päivän tapahtumat läpi, mutta sen muun ajan toinen saa käyttää vapaasti. Tämä on toiminut meillä ihan uskomattoman hyvin ja välillä sitä omaa aikaa ei edes halua ottaa, koska sitä ei aina edes tarvitse. Usein otan myös lapset mukaan kaupungille tai jopa sinne lenkille, mutta pointti on lähinnä se, että tiedän viikossa olevan myös niitä päiviä jolloin saan höllätä vastuusta ja löytää pienen palan rauhaa. :))

    1. Ajatella, että siitäkin tapahtumasta on jo vuosi! Meillä oli kyllä kiva päivä! 🙂

      Teillä on kehittynyt toimiva systeemi! Mekin miehen kanssa suodaan kyllä toisillemme omaa aikaa; mä oon yrittänyt pitää kiinni siitä, että käyn keskiviikkoisin kunnon lenkillä ja mies on käynyt 1 – 2 kertaa viikossa valokuvaamassa. Ja kyllä mä näen kavereita, käyn leffassa tms. mutta mä oon vaan tosi huono ottamaan sitä omaa aikaa silloin, kun lapset on vielä hereillä. Mä ihan oikeasti TIEDÄN, että voisin käydä useammin yksin lenkillä jne. mutta jotenkin mun on vaikea toteuttaa sitä käytännössä. Siksi tuo keskiviikon lenkki on hyvä juttu, koska kun tiedän etukäteen, että pääsen tuulettumaan keskellä työviikkoa, sekin jo auttaa. 🙂 Eli just niin kuin säkin sanoit, usein pelkästään se tietoisuus siitä omasta ajasta voi jo riittää.

       

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *