Kaksi tuntia

Siitä hetkestä lähtien, kun herään herätyskelloon puoli kuudelta aamulla, suoritan koko ajan jotain. 

Ensin pikaiset aamupesut (jaksoin meikata töihin kahtena ensimmäisenä työpäivänä), sitten koko perheen yhteinen aamupala, jonka aikana usein toivon, että minulla olisi kahdeksan yläraajaa tai ainakin yksi ylimääräinen, joka olisi koko ajan varattu kahvin hörppimiselle. 

Sen jälkeen halaukset ja vilkuttelut. 

Työpäivä.

Olen yleensä kotona vartin yli kolme, minkä jälkeen alkaa toinen työpäiväni. Tämä jälkimmäinen työpäiväni perheen toisena vanhempana itse asiassa tuntuu paljon rankemmalta kuin se, josta minulle maksetaan palkkaa. Työkaverini eivät nimittäin koko ajan pyydä minua katsomaan, miten korkealle hyppäävät, eivätkä kilju hysteerisenä, jos joku muu on samaan aikaan kaapilla ottamassa kahvimukia. Työkaverini eivät revi mitään kenenkään kädestä, eivät töni eivätkä varoittamatta hyppää syliin niin, että sisäelimet älähtävät. Eivätkä he ole koko ajan keskeyttämässä, jos yritän saada jonkin homman valmiiksi.

Huh.

Iltapuuhiin mennessä olen aina jo niin väsynyt, että olotilaani sopivat kaikki kliseet mankeloidusta lakanasta puserrettuun tiskirättiin. Iltatoimet sinänsä sujuvat vaivattomasti ja aina samalla kaavalla, ja varttia vaille kahdeksan se sitten alkaa. Nimittäin oma aikani.

Kahden tunnin autuas piehtarointi vapaudessa, mutta voi! Olisi niin paljon tehtävää, koettavaa, nähtävää, kuultavaa, mietittävää, tavattavaa ja järjestettävää – kaksi tuntia on pelkkä säälittävä pihaus silloin, kun se antaa ajalliset kehykset kaikelle sille, mitä aikuinen ihminen voisi haluta tehdä.

Tuohon kahteen tuntiin tulisi mahtua ainakin kaikki tämä: lenkillä käyminen sitä seuraavine suihkuineen, mahdolliset sosiaaliset iltamenot, bloggaaminen ja muut omat projektit, lukeminen, lempisarjojen katsominen, laskujen maksaminen ja muut ärsyttävät pikkutehtävät, valokuvien  ja vauvakirjojen kaltaiset ikuisuusprojektit, siivoaminen, myytävien vaatteiden ja tavaroiden läpikäyminen, siis kaikki se, mihin joskus pystyin huoletta käyttämään monta tuntia päivässä. Koska ei niitä hommia vain pysty tekemään pienten lasten kanssa, jos tavoitteena kuitenkin on, että kaikilla säilyy mielenrauha.

Miksi vain kaksi tuntia, joku ehkä ihmettelee. No, kymmeneltä haluan olla jo sängyssä ja lukea hetken ennen nukahtamistani. Unettomuuteen taipuvaisena olen joutunut myöntymään sen tosiasian edessä, että minun on pakko pitää kiinni tietyistä nukkumiseen liittyvistä rajoituksista ja rutiineista (en voi esimerkiksi kirjoittaa viimeiseen tuntiin ennen nukkumaanmenoa, koska muuten aivoni ovat vielä liian pirteät siinä vaiheessa, kun pitäisi nukahtaa – samasta syystä en voi mennä lenkille myöhään illalla vaan kaikkein paras aika olisi viiden, kuuden välillä, mikä taas sekoittaa koko iltapuuhapaletin ja….ding dong).

Kaksi tuntia, siinä kaikki. 

Vaikka toisaalta, en voi kyllä kieltää, ettenkö olisi tällä hetkellä tosi onnellinen. Elämä tuntuu mukavan täydeltä ja aktiiviselta. Jos yhtään rupean tarkemmin muistelemaan aikaa ennen lapsia, muistan kyllä, miten sanoinkuvaamattoman tylsistynyt usein olin – enkä minä silloinkaan siivonnut tai pyörinyt kirjakaupoissa joka päivä vaan pelasin Candy Crush Sagaa ja mietin, että hohhoijaa, olispas jotain mielekästä tekemistä.

No, nyt sitä on.

Mieheni käyttää usein omaa arvokasta ilta-aikaansa ottamalla valokuvia (joita minä sitten röyhkeästi lainaan). Tässä auringonlasku Ruissalossa. Varmasti aivan liian pian tulee sellainen ilta, jolloin voimme mieheni kanssa mennä sitä kahdestaan ihastelemaan, kun lapset ovat omissa menoissaan.

Sunset in Ruissalo

Kommentit (10)
  1. Lenkillä käyminen mainittu! Jee! 

    Jatkuva aikapula ja kaikenlainen härdelli sen sijaan on valitettavaa. Mutta mä olen tänä syksynä saanut viikkooni yhden ylimääräisen tunnin: kun kuopus menee maanantaina muskariin, minun ei enää tarvitse mennä mukaan. Minä vain istun ja odotan. Luen. Ihan rauhassa, koska muskariin odotusaulassa en voi tehdä muutakaan. Voisin tietysti käydä esim. lenkillä tai kaupassa, mutta luulen, etten ala siihen minuuttipeliin. Aion vain varastaa tunnin itselleni. Jotain hyvääkin niissä lasten harrastuksissa. 🙂

    1. Just näin. Meilläkään ei ole tarvinnut vuosiin olla lasten harrastamisissa varsinaisesti mukana. Siinä avautuu useinkin tunnin puolentoista aikaikkuna, jolloin voi tehdä jonkun tärkeän jutun tai sitten jotakin, mikä vain sattuu itseä huvittamaan.

      Paitsi välillä menee harrastukset ja kuskailut niin pahasti limittäin, että kun odotat yhtä, niin kuskaat toista. Mutta kyllä siitäkin aina (välillä) hyvällä asenteella saa jotakin irti. Automatkojen aikana on mm. hyvä vaihtaa kuulumisia koululaisten kanssa. Eivät pääse karkuun. 😉

       

       

    2. Oon käynyt jo kolmesti parin viikon sisällä, jee! 🙂

      Oi, tuollainen luppotunti kuulostaa tosi ihanalta. Just sellainen täydellinen hetki, joka on tehty kirjojen lukemiselle ja pienelle akkujen lataukselle. 

      1. No JEE! Palataan

  2. Tutulta kuulostaa, plus meillä koululaisten kuskaamiset harrastuksiin neljänä iltana viikossa. Minäkin pystyn olemaan arki-iltana max. kaksi tuntia hereillä sen jälkeen kun lapset noin klo 21 menevät nukkumaan. Sitten pitää valita tekeekö kotitöitä vai työtöitä, edistääkö jotakin ikuisuusprojektia, katsooko vähän telkkaria, laittaako iltapalaa ja syö sitä rauhassa, lukeeko kirjaa, tapaako ystävää, lähteekö lenkille, käykö suihkussa ja föönaako hiukset vai viettääkö laatuaikaa puolison kanssa. Empiirinen kokemukseni osoittaa, että parissa tunnissa ehtii tehdä noista 1-2 asiaa suht rauhallisesti. Kolmesta tulee jo stressi ja härdellin tuntu.

    1. Joo nuo iltaharrastukset, niitä mä odottelen kauhulla. Tai siis en odottele vaan kiitän onneani, ettei ne sentään kuulu vielä meidän härdelliin…

      Ainaisia valintoja saa kyllä olla tekemässä. Tänään lähdin lenkille sillä aikaa, kun mies kylvetti lapsia, mutta oli kyllä vähän huono omatunto itse painella musiikkia kuunnellen pitkin katuja, kun tiesi, että toinen on jo ollut pitkän päivän kotona lasten kanssa, joista molemmilla vielä on meneillään joku älytön kiukkuamis- ja temppuiluvaihe. Mitä sun empiirinen kokemustieto kertoo yhteistyökyvyttömistä kolmevuotiaista? Järki lähtee, kun ihan joka asiassa täytyy taas vääntää, venkoilla, temppuilla ja harata vastaan. 

      1. Mulla on ollut yksi suht leppoisa 3-vuotias (esikoinen), yksi kiukkupussi (keskimmäinen) ja nyt taas helpohko tapaus (kuopus). Valitettavasti tuosta haastavammasta kolmevuotisvaiheesta on niin monta vuotta aikaa, etten muista siitä oikein mitään. (Tämä voi olla ehkä jo itsessään lohdullinen tieto…) Sen vain muistan, että kamalaa vääntöä oli, ja paljon. Turhautti ja ärsytti paljon, senkin muistan. Ja sitten muistan oman hämmästykseni, kun tuo ikävaihe jotenkin feidaantui ja yhtäkkiä meillä olikin tosi symppis ja sopuisa nelivuotias. 🙂

        1. Sitä sopuisaa vaihetta mäkin odottelen 🙂 niitäkin on onneksi jo mahtunut näihin kolmeen vuoteen, mutta nyt on taas ollut aika paljon venkoilua ja vastaanhangoittelua. Osasyy on varmaan se, että esikoinen on aloittanut päiväkerhossa käymisen ja kovasti se tuntuu asiaa pienessä mielessään työstävän. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *