Kun osat vaihtuvat

Näiden kolmen vuoden aikana, jolloin olen kotona ollut, mieheni ei koskaan töistä tullessaan ole voinut olla aivan varma siitä, minkälainen vaimo ja lasten äiti kotona odottaa.

On ollut pullantuoksuinen emäntä, joka on keittänyt kahvit valmiiksi ja kattanut pöytään jotain hyvää. 

On ollut uliseva hermoraunio, joka on sihissyt tulevansa hulluksi ja sujahtanut samalla ovenavauksella kävelylle.

On ollut äkäisin elkein broilerinsuikaleita ruskistava vaimo, joka on tokaissut jotain ärsyttävää.

On ollut lempeästi hymyilevä, lattialla kikattava, satuja lukeva, pyykkejä pesevä, sängyssä huilaava, sohvalla lojuva, piiloleikkiä leikkivä, duplolinnan takaa kurkistava, hiekkalaatikolta vilkuttava, salaa itkevä, räjähtänyt tylsistynyt energinen innostunut iloinen pirteä väsähtänyt yksinäinen seurankipeä suihkun tarpeessa oleva kahvia juova vauvanpyllyä pesevä ärjyvä vitsaileva hajamielinen puoliso.

Eikä koskaan, ei kertaakaan, mies ole eteiseen astuessaan antanut ilmeellä tai eleelläkään ymmärtää, että pitäisi olla jotain muuta, jotain enemmän, jotain erilaista. Saada enemmän aikaan, jaksaa paremmin, tehdä tehokkaammin, ulkoilla reippaammin, hymyillä iloisemmin, keittää vaihteeksi jotain muuta kuin nallemakaronia.

Minä toivon niin kovasti, että pystyn itse samaan. Samalla tiedän, että en varmaan aina pysty. Tuntuu vaikealta lähteä ja antaa olla, miettiä, että ne tekee mitä ne tekee. Tai en minä tiedä, ehkä se osoittautuu helpommaksi kuin nyt luulen. Mutta jos nyt jo saan itseni kiinni miettimästä, että varooko mies sitten, ettei kattila tipahda hellalta lasten päälle niin voisin kuvitella, että en ihan noin vain pysty ohjaksista luopumaan. Onneksi minun on pakko! Olisi sitä paitsi ihan älyttömän typerää ajatella, ettei mies pärjäisi; onhan se nyt hyvänen aika näiden lasten isä, joka on osallistunut lastenhoitoon joka ikinen päivä siitä sekunnista lähtien, kun kalpeana ja onnesta huumaantuneena piteli vastasyntynyttä esikoista paitansa sisällä synnytyshuoneessa. Mieheni on valvonut öisin enemmän kuin minä, kantanut esikoista repussa useammin, vaihtanut satoja vaippoja, nukuttanut, tyynnytellyt, hyssytellyt, heijannut, kanniskellut, silitellyt, niistänyt, syöttänyt, leikkinyt, komentanut, kylvettänyt – ei siinä ole mitään ihmeellistä, että hän jää, kun minä menen töihin.

Ongelmat ovat omassa päässäni, kuten yleensäkin. Kun miehen hoitovapaa vahvistui toiveesta suunnitelmaksi ja suunnitelmasta kohta tapahtuvaksi oikeaksi muutokseksi, istuimme sohvalla ja keskustelimme asiasta.

Suurin ongelmahan tässä tulee olemaan se, ettet sä ole sitten enää kontrollissa siitä mitä täällä tapahtuu”, mies totesi, kun pohdimme hoitovapaan hyviä ja huonoja puolia.

”Ei, en mä koe ollenkaan, että se olisi noin…” vastustelin.

Mutta noin se on. Täytyy siis muistuttaa itseään joka työpäivän jälkeen ennen kotioven avaamista, etten minäkään osoita eleilläni, ilmeilläni enkä sanoillani, että jotain olisi pitänyt tehdä toisin. 

P.s. Huomenna on ensimmäinen työpäivä! J ä n n i t t ä ä!

Kommentit (33)
  1. Anu [Perillä]
    6.5.2015, 17:49

    Voi kun kirjoitatkin hyvin. Tsemppiä uuteen elämänvaiheeseen ja kiitokset hyvästä blogista tässä samalla!

    1. Kiitos tsempeistä ja ilahduttavasta kommentista! 🙂

  2. Hyvä teksti – taas. 🙂 Ja jälleenkerran mä samaistuin sun ajatuksiin. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *