Meillä on aikaa

Kun mietin aamuja nyt, mietin kiireettömyyttä, toista kahvipannullista, haukotuksia, joiden voi antaa tulla ja mennä. Vauva hieroo silmiään jo aamukahdeksalta. Aamuaurinko paistaa parvekkeelle. Mies heijaa vaunuja, minä vetäydyn esikoisen kanssa sänkyyn pötköttelemään ja kerron niitä tarinoita, joita tyttö toivoo. Nyt jo mieleni on kääntänyt nostalgianupin kaakkoon ja luulee, että tällaisia ne aamut ovat aina olleet. Nyt jo olen unohtanut ahdistuksen siitä, että edessä on pitkä päivä täynnä sitä samaa mitä kaikkina muinakin päivinä. Näitä kiireettömiä aamuja on jäljellä enää niin vähän, että ne tuntuvat rikkaudelta, jota on vaalittava, vaikka todellisuudessa useimmat aamut ovat kuluneet kelloa tuijotellessa: tulisiko pian sellainen hetki, että molemmat lapset nukkuvat yhtä aikaa?

Kun mietin yhteisiä leikkihetkiä, näen itseni tanssimassa Risto Räppääjän tahtiin esikoisen käsistä pidellen. Lysähdämme lattialle kippurassa nauraen ja pian jatkamme taas. Välillä pelataan lautapelejä. Askarrellaan, piirrellään, rummutetaan, rakennetaan temppuratoja, katetaan leluastioista juhlakattaus, leikitään kauppaa koulua majakkaa kotia, hoidetaan nukke toisensa perään ja kasaillaan vauvalle purkkitorneja kaadettavaksi. Pihalla keinutaan, kiipeillään, tehdään hiekkakakkuja, heitellään palloa, kävellään Teatterisillalle ihailemaan narsisseja, mennään Förillä joen toiselle puolelle ja suunnitellaan retkiä.

Ikävöin noita hetkiä samalla, kun ikävöin niistä pois. Koska yleensä tanssin Risto Räppääjän tahtiin vasta sen jälkeen, kun esikoinen on ensin kärttämällä kärttänyt minusta tanssipartneria. Koska askartelu nostaa verenpainettani ja koska tusseista tipahtelee korkit lattialle. Koska temppuradat ja lautapelit herättävät myös vauvan mielenkiinnon, mikä ei tiedä hyvää sisarussovun kannalta. Koska leluastioista nautittu juhla-ateria on tyhjää täynnä. Koska vaihdan vaippoja ihan tarpeeksi muutenkin, enkä jaksaisi pohtia esikoisen kanssa loputtomiin sitä, että laitetaanko Liisa-nukelle teippi- vai housuvaippa. Koska älä tule paha kakku tule hyvä kakku -taputtelun lopputulos ei jännitä minua niin paljon kuin esikoista.

Kun mietin yhteisiä juttelutuokioitamme esikoisen kanssa, alkaa hymyilyttää. Sanaleikkejä, lorutteluja, nokkelia oivalluksia, tahattoman koomisia lausahduksia, höpöttelyä. Miksi-kysymyksiä ehtymättömänä virtana; usein olen jo ennen aamukahvia vastannut niin moneen kysymykseen, etten enää tiedä, mitä vastaisin ja kenelle. Tyttö makaa kainalossani, jutellaan tulevista juhlista, keväästä, läheisistä, siitä, nukahtiko Lotta-nukke jo, koska mennään taas Ruissaloon, pian voitaisiin kyllä käydä kylässä serkkujen luona, keneltä tämä mekko on saatu, miksi meille tuli H-vauva. Äiti kerro taas juttuja hassutellen. Ja minä kerron. Väitän pokkana, että iltaisin kun pestään hampaat, hammasharjaan pursotetaan sinappia. EI KUN HAMMASTAHNAA! Sitten mennään nukkumaan pöydän alle. EI KUN OMAAN SÄNKYYN. 

Ja vauva, vauva hymyilee koko olemuksellaan. Hymyilee niin, että sydän särkyy ja sulaa ja pakahtuu. Hymyilee niin, että sille voisi kuvitella heiluvan hännän. Ymmärrän hyvin, miksi esikoinen totesi pikkusiskostaan, että siinä on ihan kelpo koira. Tekisi mieli paijata silittää rapsuttaa kutittaa suukottaa halata loputtomiin, enkä ymmärrä, miksi en tee niin, koko ajan. Enkö tajua, että aika käy vähiin. Kiireettömyys katoaa, aivan kuten olen halunnut ja pelännyt tapahtuvan. Ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei en ole valmis, en ole koskaan valmis, en pysty. Koska tiedän, että paluuta entiseen ei sitten ole. 

Kolmen vuoden kotiäitipestistä kolme viikkoa jäljellä. Takana niin pitkä aika, että aivan kaikki on muuttunut. Vaikka tiedänkin, että vuosikymmenien päästä nämä kolme vuotta tuntuvat kolmelta sekunnilta. 

”Meillä on aikaa vielä nauruun, leikkiin ja rakkauteen

iloon ja ukkosen jylinään.

Meillä on aikaa vielä kääntää kellot kohdalleen

joka ainoa päivä on tänään.”

(Juha Tapio: Meillä on aikaa)

Kommentit (4)
  1. Byyyyäääääh! Mä itken täällä! Sinä senkin!!!!! :`D

    ” Tekisi mieli paijata silittää rapsuttaa kutittaa suukottaa halata loputtomiin, enkä ymmärrä, miksi en tee niin, koko ajan. ” Huoh, niinpä. Mäkään en ymmärrä.

    Todella kauniisti kirjoitettu, niinkuin kaikki sun tekstit ja ajatukset. <3<3<3

  2. Hui kuinka ihanasti kirjoitettu juttu!  Sitä elää arkea ja odottaa näiden lasten kanssa tulevaa; sitten kun se nukku yöt, sitten kun tulee kunnon rytmi, sitten kun lapset kasvavat ja meillä on helpompaa. Mutta samalla sitä elää joka päivä tietäen, että ne pienet oikeasti kasvaa ja ikinä näitä hetkiä ei saa enää samalla tavalla takaisin. Muistan kuinka ahdistunut olin itse silloin, kun palasin työelämään esikoiseni ollessa reilun vuoden. Onneksi uuteen arkeen kuitenkin tottui melko nopeasti ja meille muodostui uudet kivat jutut ja rutiinit mitä tehtiin vapaapäivinä tai silloin, kun hain tytön hoidosta. 

    Voimia ja ihania viimeisiä kotiäiti viikkoja sinne 🙂 

     

    1. Kiitos! 🙂

      Mä olen just tällainen menneiden perään haikailija ja oikeastaan aloitan sen haikailemisen jo, kun kaikki on vielä vaiheessa. 🙂 pitäisi joskus osata pysähtyä nauttimaan nykyhetkestä!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *