Näin siinä sitten käy

Olen viime aikoina kävellyt hitaammin kuin mummot. Puuskuttanutkin enemmän. Aamuisin kavutessani kahden kerroksen edestä portaita toimistolle, olen tasaillut pitkään hengitystäni ennen oven avaamista. Kun olen iltaisin kumartunut peittelemään kuopusta, olen hengästynyt niin, että iltasadun lukeminen on ollut työlästä. 

Silti päässäni ei ole soinut ainoatakaan hälytyskelloa. Toki olen pohdiskellut hengästymiseni syytä, mutta pistänyt sen viimesyksyisen sairastelukierteen piikkiin (enterorokko, tiuhaan tulleet ja menneet flunssat, poskiontelotulehdus ja sitkeä yskä viihdyttivät minua syyskuusta tammikuuhun). En ole jaksanut enkä oikeastaan uskaltanutkaan kuntoliikkua sydänlihastulehduksen pelossa, joten onko se ihmekään, että kuntoilu täytyy aloittaa taas nollista. 

Tai miinuksen puolelta oikeastaan, totesin tässä taannoin taisteltuani viisi kilometriä kuntopyörällä. Syke nousi pilviin, silmissä sumeni ja lihakset tärisivät, kun poljin menemään. Palautuminen iltapäivän viidestä kilometristä kesti yöllä pikkutunneille saakka, ja tärisin sängyssä unta turhaan odottaen.

Olen myös kuitannut pitkään jatkuneen väsymykseni ruuhkavuosilla ja unettomuudella. Jälkimmäinen on sikäli ollut vähän ontuva perustelu, että kyllähän minä nykyään nukun keskimäärin todella hyviä yöunia, kunhan otan melatoniinin ajoissa iltaisin. Työpäivisinkin nukun reilun kahdeksan tunnin yöunia ja viikonloppuisin vetelen kymmentä tuntia. Jatkuvaan väsymykseen myös tottuu, ja vaikka töissä välillä tuleekin puuskia, jolloin haluaisin vain käpertyä lattialle lepäämään, niin normaaliahan tämä varmaan on. Kyllähän pienten lasten äitejä väsyttää.

Jep. Viime viikolla lähdin sitten työterveyteen, kun ajattelin sydänkohtauksen tekevän tuloaan. Rintaa puristi, vasen käsivarsi oli täysin puuduksissa ja aivoissa tuntui olevan lähinnä sumua. Otettiin verikokeita ja sydänfilmi. 

Ei ollut sydänkohtaus. Oli raudanpuuteanemia. Lääkäri soitti Tyksin sisätautipäivystykseen ja tarjosi 34-vuotiasta väsynyttä naista punasolutiputukseen. En päässyt (hemoglobiiniraja tiputukselle on kuulemma 70, minulla oli vähän paremmin asiat). 

Nyt tankkaan Obsidania ja huilailen vielä huomisen kotona. 

Ps. On aika ironista, että sairastun anemiaan nyt kun olen jo pitkään skarpannut ruokavalioni kanssa: ollut ilman sokeria, huolehtinut kasvisten saannista, syönyt D-vitamiinilisää ja jopa vähentänyt kahvinjuontia pariin kupilliseen päivässä. Ilmeisesti elimistöni ei kestä tällaista terveysintoilua vaan romahtaa suklaa- ja kofeiinivajeen taakan alla ja kieltäytyy tuottamasta punasoluja. Täytyykö tässä nyt sitten uhrautua ja mennä kauppaan hakemaan suklaata? 

 

Kommentit (7)
  1. Suklaa kuuluu ehdottomasti hyvään hoitoon vaivasta riippumatta.

    Onneksi syy selvisi ja onneksi se on hoidettavissa 🙂

  2. Voi ei! Voimia toipumiseen (ja töihinpaluuseen)!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *