Toimitus kertoi tänään ilahduttavia uutisia: Lilyn etusivulle lanseerataan aivan uusi Perhe-kategoria! Tämän itseäni kovasti miellyttävän uudistuksen kunniaksi toimitus myös haastoi meidät perhebloggaajat kirjoittamaan siitä, miksi pidämme Lilyssä blogia, jonka teemana on lapset. 

Kun perustin blogini Lilyyn puolitoista vuotta sitten, ei tarkoitukseni oikeastaan edes ollut kirjoittaa lapsiperhe-elämästä. Sen sijaan näin bloggaamisessa mahdollisuuden päästä purkamaan omia ajatuksia itselleni mieluisimmalla tavalla, kirjoittamalla. Hetkikin tuntui olevan vihdoinkin sopiva: olimme juuri muuttaneet Turun keskustan tuntumaan kivaan kerrostalokolmioon, ja olin muutosta aika innoissani. Esikoinenkin oli jo kymmenen kuukauden ikäinen ja oli hetki sitten ruvennut vihdoin ja viimein nukkumaan sekä päivisin että öisin paremmin. En ollut enää niin väsynyt, eikä uudessa kämpässä ollut lainkaan sokerimuurahaisia metsästettäväksi! Energiaa vapautui siis muuhunkin kuin nuokkumiseen ja tuholaistorjuntaan, vaikkakin täytyy myöntää, että se suurin syy blogin perustamiselle juuri tuolloin taisi kuitenkin olla siinä, että blogi tarjosi mukavaa sijaistekemistä muuttolaatikoiden purkamiselle. Yhtenä huhtikuisena iltapäivänä klikkasin siis itseni Lilyyn, jonka olin pari viikkoa aikaisemmin löytänyt, kiitos Puutalobabyn blogin, ja loin itselleni oman palstan miettimättä sen tarkemmin, mistä kirjoittaisin. (Tai, kuten blogini nimestä ja nimimerkistänikin voi päätellä, ajattelin kirjoittavani lähinnä tuosta elämääni liikuttavasta mustasta voimasta, kahvista. Onneksi kuitenkin blogin sisältö rupesi aika nopeasti kehittymään lapsiperheteeman suuntaan, mikä on mielestäni ehdottoman hyvä asia: kun lueskelen kiikkustuolissa vanhoja blogitekstejäni, haluan todennäköisesti lukea enemmän siitä, millaista elämää juuri meidän perheemme eli kuin siitä, montako kupillista kahvia ja millä paahtoasteella päivässä join.)

Minulta kesti hetki tajuta, miten yhteisöllistä toimintaa bloggaaminen on. Kun julkaisin ensimmäiset tekstini, en varmaan edes ajatellut, että joku muu oikeasti lukisi niitä (ainakaan oman perheeni lisäksi…). Vaikka nyt olenkin jo tottunut siihen ajatukseen, että kuka tahansa tuttu tai tuntematon voi lukea ja kommentoida postauksiani, olen silti joka kerta aivan innoissani, kun näen, että joku tosiaan on kommentoinut juttujani tai tykännyt niistä. Oma motivaationi bloggaamiseen kumpuaa nimittäin pitkälti halustani piristää lukijan päivää. Koska tykkään itsekin lukea sellaisia blogeja, joissa kaikki ei mene niin kuin siellä kuuluisassa Strömsössä, haluan antaa oman panostukseni sen eteen, että lapsiperheiden välillä niin kaoottisesta ja raskaasta arjesta voidaan kirjoittaa myös kieli poskessa. Vauvavuodestakin (jota meidän perheemme elää nyt toistamiseen) selviää ehkä hiukan vähemmillä henkisillä vaurioilla, jos yrittää löytää huumoria myös Prisman vaippaosastolta ja lastenneuvolan odotushuoneesta. Joka kerta, kun saan palautetta siitä, että olen onnistunut naurattamaan tai piristämään edes yhtä ihmistä, olen iloinen. (Täytyy kuitenkin huomauttaa, että aina en kirjoita pelkästään huumorimielellä. Kirjoitan myös vakavista asioista, kuten siitä jo edellä mainitsemastani kahvista sekä suklaasta, jonka syömiseen suhtaudun hyvin tosissani. Tällä hetkellä esimerkiksi pyrin syömään noin levyn suklaata päivässä ja jos en tähän suoritukseen pysty, olen vähän pettynyt itseeni.)

Oma elämäni on rikastunut aivan valtavasti sen jälkeen, kun aloin kirjoittaa blogia. Olenkin tyytyväinen siitä, että päätin perustaa blogin juuri Lilyyn, koska lilyläisenä tunnen olevani osa aika merkittävää some-yhteisöä. Vertaistuen tärkeyttä ei mielestäni voi liikaa painottaa lapsiperheblogeista puhuttaessa: vanha sananlasku jaetusta ilosta ja surusta pätee hyvin blogimaailmassakin. Itseäni helpottaa sekä kirjoittaa että lukea raskaista arkipäivistä pienten lasten kanssa ja kun kirjoitan olevani tosi väsynyt, auttaa kummasti, kun joku toinen kertoo ihan samaa tai vain tsemppaa kommenttiboksissa. Yön pimeinä tunteina voi nimittäin aika helposti luulla olevansa ainoa äiti, joka valvoo. Tai ainoa äiti, joka ärähtää venkoilevalle uhmaikäiselle tai ainoa äiti, joka ostaakin Pilttiä luomuporkkanan sijaan tai ainoa äiti, joka ”ihan hetkeksi vain” laittaa lastenohjelmat taas pyörimään. Perheblogeista löytyy vertaistuen lisäksi myös valtavasti muuta sellaista sisältöä, jonka olen ainakin itse kokenut mieluisaksi ja hyödylliseksi: bloggaajat laittavat toimiviksi havaitsemansa arkiruokareseptit jakoon, antavat lapsiystävällisiä menovinkkejä, testaavat monenlaisia lastentarvikkeita ja ottavat kantaa ajankohtaisiin asioihin. Ja mikä parasta, mikään aihe ei ole kielletty: ei se, että kirjoittaa pääasiassa lapsiperhe-elämästä, tarkoita sitä, etteikö voisi kirjoittaa mistä tahansa muustakin kiinnostavasta aiheesta. Itse kirjoitan suurimman osan postauksistani äitiysnäkökulmasta, mutta jokaisessa tekstissäni edustan myös sitä persoonaa, joka olen lisäksi: olen nainen, vaimo, humanisti, sisko, opettaja, tytär, kahviaddikti, lukutoukka, haaveilija…

…ja ilmeisesti myös kilometrien pituisten blogitekstien kirjoittaja.

Mainittakoon vielä lopuksi, että vertaistuen lisäksi bloggaaminen on tuonut elämääni uusia, mahtavia tyyppejä, joista osaa olen päässyt tapaamaan ihan kasvotustenkin. Täytyy myöntää, että en olisi puolitoista vuotta sitten blogia perustaessani uskonut, että saisin tavata niin ihania tyyppejä kuin nyt olen tavannut. Bloggaajakollegoiden treffaamiset ovat ehdottomasti olleet yksi parhaista asioista, joita blogin pitäminen on minulle antanut. 

Nyt vaikenen – tai siis näiden pienten kiitosten jälkeen vaikenen: kiitos teille ihanille lukijoilla siitä, että käytte lukemassa blogiani. Ilman teitä koko bloggaaminen olisi kuin tyhjästä kahvikupista hörppisi.