Arkistojen kätköistä: kun esikoinen oli 3 kk

Uppouduin muutama päivä sitten hetkeksi poistamaan vanhoja Word-tiedostoja pöytäkoneelta (ah miten tyydyttävää tekemistä!). Samalla löysin tekstin, jota en ollut muistanut edes kirjoittaneeni: päiväkirjamaisen tilannekatsauksen ajalta, jolloin esikoinen oli kolme ja puoli kuukautta eli suurin piirtein samanikäinen kuin kuopus nyt. Siirryin oitis ja varoittamatta ajatuksissani takaisin siihen ahtaaseen opiskelijakaksioon, jossa tuohon aikaan vielä asuimme. Näin mielessäni olohuoneen sellaisena kuin se silloin oli: harsoja ja vauvanvaatteita pursuilevan pyykinkuivaustelineen takaoven edessä, luumunpunaiset ja kulahtaneet nojatuolit ja vanhan vuodesohvan, joka oli niin ruma, että se melkein oli jo hieno. Mutta ennen kaikkea näin mielessäni olohuoneen maton. Siinä matolla tuli nimittäin vietettyä tunteja ja taas tunteja: siinä matolla esikoinen oppi kääntymään, ryömimään, konttaamaan, istumaan ja seisomaan. Siinä matolla on kannettu, tanssittu, hyssytelty, rauhoiteltu, lohdutettu, leikitty, kutitettu, ihasteltu, suukoteltu – ja aika lailla myös haukoteltu.

19.9.2012

Olen torkkunut puoliksi hereillä, puoliksi unessa vartin verran. Saman ajan kuin S. Havahdun tokkuraisena siihen, että S haluaa tuttinsa. En saa kunnolla unen päästä kiinni, joten kömmin mahdollisimman äänettömästi ylös sängystä. Patja narahtaa, puristan silmät kiinni, ikään kuin se jotenkin mitätöisi äskeisen tulivuoren purkaukselta kuulostaneen jyrähdyksen. S ottaa muutaman napakamman imaisun tutista, kääntää päätä ja inisee hieman. Silmät pysyvät kiinni – huh, tästä selvittiin säikähdyksellä. Pääsen kuin pääsenkin pois makuuhuoneesta S:n heräämättä. Käyn napsauttamassa aiemmin valmiiksi ladatun kahvinkeittimen päälle.

Iskee tuttu paniikki – Mitä Teen Nyt Kun S Nukkuu? Miten hyödynnän tämän pienen hetken omaa aikaa ja rauhaa? Käyn vessassa, vaikka pissahätä on vasta orastava. Kokemus on osoittanut, että S:n hereillä ollessa vessaan ei välttämättä noin vain pääsekään. Muutaman kerran olen istunut vessassa S sylissä ja tuntenut lievää syyllisyyttä siitä, että saako näin edes toimia? Mutta vaihtoehtoja ei aina ole. Pissalla käyminen ei kestä kauan, mutta tuntuu ikuisuudelta, jos samalla joutuu kuuntelemaan kiukkuisena tai hädissään kirkuvaa vauvaa.

Vessakäynnin jälkeen kaadan mukin täyteen kahvia ja istahdan tietokoneen ääreen. Ennen S:aa join kahvini aina pienehköstä pallokuvioisesta kupista, joka oli mielestäni ihanteellisen kokoinen ja piti kahvin juuri sopivan lämpöisenä. S:n syntymän jälkeen minulla ei ole enää aikaa juoda kahvia lempikupistani vaan olen joutunut turvautumaan isompiin Muumi-mukeihin. Niihin saa kahvia kerralla enemmän, näin minun ei tarvitse käydä täyttämässä kuppia niin usein kuin ennen. Tästä syntyy merkittävä aikasäästö. Haaveilen myös isommasta kahvimitasta, samanlaisesta kuin siskollani on. Sillä saisin lapattua kahvipurut keittimeen puolta nopeammin, mistä seuraisi toinen aikasäästö. En ole kuitenkaan vielä löytänyt isompaa kahvimittaa, mutta olen oppinut lataamaan kahvinkeittimen valmiiksi S:n nukkuessa.

Käyn Facebookissa ja totean taas, että eipä siellä mitään ihmeellistä ole. Katson sähköpostit, eipä niissäkään mitään ihmeellistä ole. Nykyään minua useimmiten muistava taho on Vau.fi, hyvänä kakkosena Libero-kerho. Esprit ja H&M lähettävät myös ahkerasti uutiskirjeitään, luullen, että minua kiinnostaisi syysmuoti tai trendikkäimmät uutuudet yöelämään. Minun syysmuotini koostuu Adidaksen pehmeistä jumppatrikoista ja imetyspaidasta. Näin hienosti pukeudun, jos lähden ihmisten ilmoille. Kotosalla kuljen koko päivän virttyneessä yöpaidassa, jota en osaa enää edes hävetä – kerran avasin ovenkin yöpaidassani, kun postinjakaja toi Vau-kirjakerhon paketin, joka ei mahtunutkaan luukusta. Yöelämä siinä merkityksessä, johon Hennesin bilevaatteet viittaavat, tuntuu käsittämättömän kaukaiselta ajatukselta. Olen minä joskus käynyt baareissa ja pubeissa, yksillä jos toisillakin. Nyt yöelämäni jännittävin hetki on havahtua S:n nälkäitkuun ja tarkistaa kellosta, montako tuntia on kulunut edellisestä syötöstä. Viime yönä ennätykselliset seitsemän ja puoli! Tuuletimme tätä miehen kanssa kolmelta aamuyöstä – melkein teki mieli pistää Rockyn tunnari soimaan.

Ajatukset harhailevat. S köllöttää tällä hetkellä sängyssämme ja jokeltelee itsekseen ja jumppaa jalkojaan. Nyt kuului ihastuttava pörräysääni. On käsittämätöntä, miten ylpeäksi vauvan eri äännähdykset minut saavat. 

Mitä Tein Kun S Nukkui? En paljon mitään. Kirjoitin tätä juttua ja sittenpä S jo heräsikin.”

Esikoinen 3,5 kk:

img_1604.jpg

 

Suhteet Oma elämä Lapset Vanhemmuus

Perhebloggaajana Lilyssä: vertaistukea ja ajatusten tuulettamista

Toimitus kertoi tänään ilahduttavia uutisia: Lilyn etusivulle lanseerataan aivan uusi Perhe-kategoria! Tämän itseäni kovasti miellyttävän uudistuksen kunniaksi toimitus myös haastoi meidät perhebloggaajat kirjoittamaan siitä, miksi pidämme Lilyssä blogia, jonka teemana on lapset

Kun perustin blogini Lilyyn puolitoista vuotta sitten, ei tarkoitukseni oikeastaan edes ollut kirjoittaa lapsiperhe-elämästä. Sen sijaan näin bloggaamisessa mahdollisuuden päästä purkamaan omia ajatuksia itselleni mieluisimmalla tavalla, kirjoittamalla. Hetkikin tuntui olevan vihdoinkin sopiva: olimme juuri muuttaneet Turun keskustan tuntumaan kivaan kerrostalokolmioon, ja olin muutosta aika innoissani. Esikoinenkin oli jo kymmenen kuukauden ikäinen ja oli hetki sitten ruvennut vihdoin ja viimein nukkumaan sekä päivisin että öisin paremmin. En ollut enää niin väsynyt, eikä uudessa kämpässä ollut lainkaan sokerimuurahaisia metsästettäväksi! Energiaa vapautui siis muuhunkin kuin nuokkumiseen ja tuholaistorjuntaan, vaikkakin täytyy myöntää, että se suurin syy blogin perustamiselle juuri tuolloin taisi kuitenkin olla siinä, että blogi tarjosi mukavaa sijaistekemistä muuttolaatikoiden purkamiselle. Yhtenä huhtikuisena iltapäivänä klikkasin siis itseni Lilyyn, jonka olin pari viikkoa aikaisemmin löytänyt, kiitos Puutalobabyn blogin, ja loin itselleni oman palstan miettimättä sen tarkemmin, mistä kirjoittaisin. (Tai, kuten blogini nimestä ja nimimerkistänikin voi päätellä, ajattelin kirjoittavani lähinnä tuosta elämääni liikuttavasta mustasta voimasta, kahvista. Onneksi kuitenkin blogin sisältö rupesi aika nopeasti kehittymään lapsiperheteeman suuntaan, mikä on mielestäni ehdottoman hyvä asia: kun lueskelen kiikkustuolissa vanhoja blogitekstejäni, haluan todennäköisesti lukea enemmän siitä, millaista elämää juuri meidän perheemme eli kuin siitä, montako kupillista kahvia ja millä paahtoasteella päivässä join.)

harava2.jpg

Minulta kesti hetki tajuta, miten yhteisöllistä toimintaa bloggaaminen on. Kun julkaisin ensimmäiset tekstini, en varmaan edes ajatellut, että joku muu oikeasti lukisi niitä (ainakaan oman perheeni lisäksi…). Vaikka nyt olenkin jo tottunut siihen ajatukseen, että kuka tahansa tuttu tai tuntematon voi lukea ja kommentoida postauksiani, olen silti joka kerta aivan innoissani, kun näen, että joku tosiaan on kommentoinut juttujani tai tykännyt niistä. Oma motivaationi bloggaamiseen kumpuaa nimittäin pitkälti halustani piristää lukijan päivää. Koska tykkään itsekin lukea sellaisia blogeja, joissa kaikki ei mene niin kuin siellä kuuluisassa Strömsössä, haluan antaa oman panostukseni sen eteen, että lapsiperheiden välillä niin kaoottisesta ja raskaasta arjesta voidaan kirjoittaa myös kieli poskessa. Vauvavuodestakin (jota meidän perheemme elää nyt toistamiseen) selviää ehkä hiukan vähemmillä henkisillä vaurioilla, jos yrittää löytää huumoria myös Prisman vaippaosastolta ja lastenneuvolan odotushuoneesta. Joka kerta, kun saan palautetta siitä, että olen onnistunut naurattamaan tai piristämään edes yhtä ihmistä, olen iloinen. (Täytyy kuitenkin huomauttaa, että aina en kirjoita pelkästään huumorimielellä. Kirjoitan myös vakavista asioista, kuten siitä jo edellä mainitsemastani kahvista sekä suklaasta, jonka syömiseen suhtaudun hyvin tosissani. Tällä hetkellä esimerkiksi pyrin syömään noin levyn suklaata päivässä ja jos en tähän suoritukseen pysty, olen vähän pettynyt itseeni.)

Oma elämäni on rikastunut aivan valtavasti sen jälkeen, kun aloin kirjoittaa blogia. Olenkin tyytyväinen siitä, että päätin perustaa blogin juuri Lilyyn, koska lilyläisenä tunnen olevani osa aika merkittävää some-yhteisöä. Vertaistuen tärkeyttä ei mielestäni voi liikaa painottaa lapsiperheblogeista puhuttaessa: vanha sananlasku jaetusta ilosta ja surusta pätee hyvin blogimaailmassakin. Itseäni helpottaa sekä kirjoittaa että lukea raskaista arkipäivistä pienten lasten kanssa ja kun kirjoitan olevani tosi väsynyt, auttaa kummasti, kun joku toinen kertoo ihan samaa tai vain tsemppaa kommenttiboksissa. Yön pimeinä tunteina voi nimittäin aika helposti luulla olevansa ainoa äiti, joka valvoo. Tai ainoa äiti, joka ärähtää venkoilevalle uhmaikäiselle tai ainoa äiti, joka ostaakin Pilttiä luomuporkkanan sijaan tai ainoa äiti, joka ”ihan hetkeksi vain” laittaa lastenohjelmat taas pyörimään. Perheblogeista löytyy vertaistuen lisäksi myös valtavasti muuta sellaista sisältöä, jonka olen ainakin itse kokenut mieluisaksi ja hyödylliseksi: bloggaajat laittavat toimiviksi havaitsemansa arkiruokareseptit jakoon, antavat lapsiystävällisiä menovinkkejä, testaavat monenlaisia lastentarvikkeita ja ottavat kantaa ajankohtaisiin asioihin. Ja mikä parasta, mikään aihe ei ole kielletty: ei se, että kirjoittaa pääasiassa lapsiperhe-elämästä, tarkoita sitä, etteikö voisi kirjoittaa mistä tahansa muustakin kiinnostavasta aiheesta. Itse kirjoitan suurimman osan postauksistani äitiysnäkökulmasta, mutta jokaisessa tekstissäni edustan myös sitä persoonaa, joka olen lisäksi: olen nainen, vaimo, humanisti, sisko, opettaja, tytär, kahviaddikti, lukutoukka, haaveilija…

…ja ilmeisesti myös kilometrien pituisten blogitekstien kirjoittaja.

Mainittakoon vielä lopuksi, että vertaistuen lisäksi bloggaaminen on tuonut elämääni uusia, mahtavia tyyppejä, joista osaa olen päässyt tapaamaan ihan kasvotustenkin. Täytyy myöntää, että en olisi puolitoista vuotta sitten blogia perustaessani uskonut, että saisin tavata niin ihania tyyppejä kuin nyt olen tavannut. Bloggaajakollegoiden treffaamiset ovat ehdottomasti olleet yksi parhaista asioista, joita blogin pitäminen on minulle antanut. 

Nyt vaikenen – tai siis näiden pienten kiitosten jälkeen vaikenen: kiitos teille ihanille lukijoilla siitä, että käytte lukemassa blogiani. Ilman teitä koko bloggaaminen olisi kuin tyhjästä kahvikupista hörppisi.

 

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Ajattelin tänään