Kahvia, kiitos!

29.10.2014 kahvittelija

Tsemppipeukku ojossa neuvolaan

Kuten niin monen muunkin, myös minun ajatukseni ovat pyörineet viime päivinä Rautavaaran surullisessa tragediassa. Kolari ja siihen johtaneet syyt ovat herättäneet paljon keskustelua ja ajatuksia, joita olen jonkin verran käynyt lukemassa Puutalobabyn tontilta. Luin myös kyyneleet silmistä valuen Katri Mannisen rohkean tekstin äitien väsymyksestä.

En halua ottaa kolariasiaan mitään kantaa, eikä postaukseni aihe edes varsinaisesti liity kyseiseen tapaukseen. Kaikki oikeastaan lähti liikkeelle Anna Karinin blogikirjoituksesta, jossa puitiin neuvolapelkoa. Olen itsekin kirjoittanut neuvoloiden toiminnasta jonkin verran (täällä ja täällä) ja nyt kun sosiaalisessa mediassa keskustellaan kiivaasti äitien ja isien väsymyksestä ja mielenterveysongelmista, sain sysäyksen kirjoittaa neuvoloista uudelleen.

Oma suhtautumiseni äitiys- ja lastenneuvoloiden toimintaan on hyvin ristiriitaista: toisaalta olen sitä mieltä, että neuvoloissa tehdään tärkeää työtä mutta toisaalta koen, että työ on ainakin osittain tehotonta ja että vanhempien on vaikea saada ääntään kuuluviin, varsinkaan, jos terkkari tuijottaa vain käyriä ja kelloa, eikä muista katsoa asiakasta silmiin.

En ole varmaan koskaan puhunut esikoisen vauvavuodesta mainitsematta sitä, miten väsynyt olin. Koska sen minä muistan parhaiten, sen henkisen kaamoksen, johon olin vaipunut. Eikä kyse ollut pelkästään siitä fyysisestä väsymyksestä, joka teki päivistä takkuisia, vaan kaamoksesta teki entistäkin harmaampaa se, että elintilani oli oikeastaan rajoittunut pieneen kaksioomme, koska epävarmana ja kokemattomana äitinä koin liian hankalaksi lähteä vauvan kanssa mihinkään, koska esikoinen ei todellakaan ollut sellainen lapsi, joka olisi nukkunut pitkiä päiväunia vaunuissa tai muutenkaan käyttäytynyt mitenkään ennakoitavasti. Minun väsymystäni ja mielialaani piristi kuitenkin paljon se, että ympärilläni oli läheisteni muodostama tukiverkko. En siltikään usko, että mieheni lisäksi kukaan läheisistäni oikeasti näki, kuinka väsynyt olin, koska koin tarpeelliseksi lähestyä kyläilijöitä ja avuntarjoajia niin sanotusti tsemppipeukku ojossa: ”Ihan hyvin täällä sujuu. No ei S edelleenkään nuku, mutta kyllä tämä taas tästä…keitetään kahvit vaan…ihan hyvin tässä jaksellaan…”

Ja sama tsemppipeukku minulla on yleensä ojossa neuvoloissakin. ”Ihan hyvin sujuu” on tässä reilun parin vuoden aikana muodostunut vakiovastauksekseni terkkareiden esittämään kysymykseen. Tsemppipeukun heiluttamiseen on ainakin omalla kohdallani monta syytä:

a) mietin liian herkästi sitä, onko terveydenhoitajalla kiire (ovatko ajat myöhässä jo aamupäivällä, onko terkkarin olemus kiireisen hermostunut, yrittääkö hän päästä minusta nopeasti eroon…)

b) olen nähnyt, miten ”täytäthän lomakkeet huolella” -mielialakyselyt ja voimavarakaavakkeet lykätään nopean vilkaisun jälkeen Ö-mappiin

c) olen huomannut, että kuulumisten kyseleminen on hyvin kaavamaista, eikä terkkari välttämättä oikeasti edes kuuntele, mitä asiakas selittää (paras omakohtainen esimerkki tästä on se, kun olin esikoisen kohdalla vastannut juurta jaksaen terkkarin ”miten imetys sujuu” -kysymykseen ja pian sen keskustelun loputtua terkkari kysyi, että ”vieläkö imetät?”)

d) esikoisen kohdalla väsymykseni jotenkin sivuutettiin (ensimmäisillä käynneillä saatoin vielä naiivina kertoa olevani ”ihan älyttömän väsynyt”, mutta pian opin itsekin nyökyttelemisen ja hymisemisen jalon taidon, kun terkkarilta ei herunut ”äitien olisi kyllä hyvä saada nukkua” -latteuksia enempää)

e) mielestäni on kaikille helpointa näyttää se tsemppipeukku jo käynnin alussa, koska se säästää kaikkien aikaa (Viime käynnillä täytin kiireellä ja vauvaa samalla imettäessäni taas yhden mielialakaavakkeen, joka minulle olisi pitänyt antaa kotiin täytettäväksi edellisellä kerralla. Sain hiukan ”tavallista huonommat pisteet”, mistä seurasi melkein absurdi keskustelu, kun sekä terkkari että minä yritimme kilvan vakuutella peukut ojossa, että kaikki on kuitenkin ”ihan hyvin”. Sanoimme terkkarin kanssa melkein yhtä aikaa, että ”tämä on varmasti ihan ohimenevää ja kuuluu asiaan”.)

f) minua turhauttaa se, että synnytys käydään läpi (sijaisen toimesta) kysymällä ”ai sä otit epiduraalin, auttoikse?”

g) olen huomannut, että nimestään huolimatta ”neuvola” ei aina tarjoa tarpeeksi tuoreita, monipuolisia tai ymmärtäväisiä neuvoja ja että ne neuvot saattavat olla raivostuttavan ilmiselviä tai holhoavia (jälkitarkastuksen yhteydessä sain terkkarilta neuvon antaa esikoisen katsella joskus piirrettyjä)

Niin ja sitten on vielä se yksi iso syy tsemppipeukulle: sekä mielialani että väsymykseni aste saattavat yhden päivänkin aikana vaihdella merkittävästi. Usein näytän sitä tsemppipeukkua ihan tosissani: ihan hyvin täällä sujuu, oikeastikin. Ja vaikka tässä postauksessa ruodittiinkin neuvoloiden toimintaa, haluan silti sanoa, että niin sanottu vakioterkkarimme vaikuttaa hyvin pätevältä ja sympaattiselta tyypiltä ja ymmärrän kyllä, että sen aidon kiireen keskellä on vaikea tulkita, onko äidin tsemppipeukku vilpittömästi ojossa vai kätkeytyykö sen taakse jo liikaa väsymystä ja alakuloisuutta.

Avainsanat: lapsiperheen arki, neuvolakäynnit

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Syvällistä

28.10.2014 kahvittelija

Esikoisen eroahdistus

Esikoisemme, joka on pian kaksi vuotta ja viisi kuukautta, on aina vastustanut voimakkaasti muiden kuin vanhempiensa hoivaa. Hän rupesi vierastamaankin jo nelikuisena ja tavallaan se vierastaminen jatkuu edelleen, sillä hän ei millään haluaisi olla muiden kuin minun tai mieheni hoidettavana. Ne kerrat, jolloin olen ollut mieheni kanssa kahdestaan pois kotoa esikoisen syntymän jälkeen, ovat laskettavissa ellei peräti yhden niin ainakin kahden käden sormilla.

Kyse ei ole siitä, etteikö tytön ympärillä olisi ollut alusta alkaen muitakin turvallisia aikuisia, päinvastoin, hän on nähnyt minun vanhempiani eli mummia ja ukkia lähestulkoon viikoittain aina syntymästään lähtien, samoin sylikummejaan. Siskoni perhe eli tytön ”kummiperhe” on muutenkin esikoiselle hyvin läheinen ja hän tykkää kovasti leikkiä serkkujensa kanssa. Mammaakin tyttö näkee noin kerran kuukaudessa. Hän tykkää kaikista läheisistä aikuisistaan ja puhuu heistä usein, mutta auta armias, kun hänelle menee vihjaisemaankin mahdollisesta hoitoon menemisestä tai siitä, että joku tulisi hoitamaan häntä tänne kotiin…

Viime viikolla esimerkiksi tytön kanssa oli puhetta siitä, että hän voisi tässä joku kerta mennä serkkulaan leikkimään ilman äitiä ja iskää ja että me tulisimme sitten hiukan myöhemmin hakemaan häntä. Kyyneleet kihahtivat tytön silmiin saman tien ja alahuuli alkoi väpättää. Hiukan myöhemmin kyselin tytöltä, että jos äidillä ja iskällä on joku aikuisten meno niin haluaisiko hän hoitajiksi mummin ja ukin vai kummit. Tyttö huokaisi siten kuin voi huokaista vain sellainen, jonka kärsivällisyyttä koetellaan nyt aivan liikaa, ja ilmoitti, että ”kuules äiti, sovitaan sillä lailla”, että äiti ja iskä hoitavat hänet, kummit hoitavat omat lapsensa ja mummi ja ukki hoitavat mummin ja ukin.

Tyttö ei myöskään suostu siihen, että joku muu kuin äiti tai iskä tekisi hänelle mitään hoitotoimenpiteitä (vaihtaisi vaikkapa vaipan). Eroahdistus on tällä hetkellä niin suurta, että tyttö haluaisi väen vängällä mukaan parvekkeelle, kun menen vauvaa nukuttamaan ja jos parvekkeella on hänelle liian kylmä, hän istahtaa oven eteen ja kääriytyy vilttiin odottelemaan minua. Jos olemme keskenämme kotona, imetystilanteet eivät ole enää niin hankalia, mutta jos meillä on vieraita ja haluaisin imettää rauhassa makuuhuoneessa, se ei yleensä onnistu ainakaan kesken esikoisen oman ruokailun, koska syöminen loppuu siihen paikkaan.

Hän ei kuitenkaan jää perääni itkemään, jos lähden kotoa siten, että mieheni jää kotiin. Hän kyllä kyselee kerta toisensa jälkeen, että mihin äiti oikein menee, mutta antaa reippaasti halit ja vilkuttaa heipat. Viime viikonloppu oli aika poikkeuksellinen, kun mieheni oli ensin perjantaina kaverinsa luona saunomassa ja minä lähdin blogitreffeille lauantaina; esikoinen ei todellakaan ole tottunut tällaiseen ”riekkumiseen” vanhempiensa taholta. Nuo poikkeusillat sujuivat kyllä hyvin, mutta sunnuntai olikin sitten täynnä kyyneliä, herkkää mieltä ja kiukkua.

Uskon, että tässä taustalla vaikuttaa edelleen aika vahvasti se heinäkuinen shokkiaamu, kun minä ja mieheni olimme synnärillä ja tytön herätessä sängystään täällä olikin mamma hoitamassa…siinä tilanteessa ei paljon tuntunut painavan se, että tyttöä oli kyllä henkisesti valmisteltu asiaan. Lisäksi esikoinen on edelleen vauvasta vahvasti mustasukkainen (mutta onneksi myönteiset tunteet ovat vahvistuneet myös), joten sekin voi tietenkin pahentaa eroahdistusta.

Ne pari muuta lyhyttä kertaa tämän vuoden puolella, kun esikoinen on tarvinnut hoitoa tuon synnytyskeikan lisäksi, ovat kuitenkin menneet ihan hyvin. Mummi ja ukki laittoivat tytön nukkumaankin keväällä ongelmitta (mitä nyt tytöllä vähän huuli väpätti ja itku oli koko ajan nurkan takana). Saattaa siis olla, että voimakkaasta eroahdistuksesta huolimatta se varsinainen erossa oleminen sujuisi kuitenkin ihan hyvin. Vai minkälaisia kokemuksia teillä muilla on?

Tämä eroahdistusasia askarruttaa mieltäni senkin takia, että minä ja mieheni olemme menossa joulukuun puolivälissä joulukonserttiin, joka on tietenkin ilta-aikaan ja siten, että me emme ole laittamassa tyttöä nukkumaan. Vielä kertaakaan ei ole ollut sellaista tilannetta, että joku muu tulisi hoitamaan sekä esikoista että kuopusta, enkä tiedä, onnistuuko sellainen vaihtoehto ollenkaan. Olemmekin pyöritelleet sellaista suunnitelmaa mielessämme, että esikoinen menisi yökylään serkkulaan, jolloin hänellä olisi ympärillään sekä rakkaat serkkunsa että turvalliset kumminsa, ja mummi ja ukki tulisivat meille hoitamaan vauvaa konsertin ajaksi. Homma pitäisi vain saada myytyä esikoiselle siten, ettei hän kokisi tilannetta sillä tavalla, että hänet lykätään hoitoon ja vauva saa olla äitin ja iskän kanssa…toinen vaihtoehto on se, että mummi ja ukki tulevat tänne hoitamaan molemmat lapsukaiset. En tiedä sitten, rauhoittaisiko vai häiritsisikö vauvan läsnäolo esikoista.

(Sekin vaihtoehto tässä tietenkin on, että stressaan vähän liikaa; liioiteltu murehtiminen on vähän niin kuin toinen nimeni.)

Joka tapauksessa, tänä viikonloppuna otetaan pieni harjoituserä, kun esikoinen menee serkkulaan leikkimään ainakin hetkeksi ilman meitä. Sen pohjalta on sitten helpompi laatia jatkosuunnitelma.

P.s. Ottaisin ilolla vastaan lukijoiden kokemuksia lasten eroahdistuksesta – sekä hyviä että niitä vähemmän hyviä…

Avainsanat: eroahdistus, Esikoinen, lapsiperheen arki

Suhteet Ystävät ja perhe Ajattelin tänään Syvällistä