Enää kuukausi uusiin Gilmore Girls -jaksoihin!

Olen tainnut jo pari kertaa mainita rakastavani Gilmoren tyttöjä. Mutta se vain on niin hyvä sarja, että pakko taas vähän hehkuttaa! Katsoimme mieheni kanssa kesällä sarjan taas läpi, ja nyt jo haluaisin katsoa kaikki jaksot uudestaan. Tulee ihan mieleen se syksy Raumalla, kun opetin alakoululaisille englantia, ensimmäinen raskauteni oli alkumetreillä ja laitoin nostalgian- ja seurannälkääni aamuisin Giltsut pyörimään samalla kun söin aamupalaa ja meikkasin. Yleensä en voi sietää sitä, että telkkari on päällä taustalla, jos sitä ei aktiivisesti kukaan katso, mutta noina aamuina minä tavallaan hengailin Lorelain ja Roryn kanssa, ihan siellä Stars Hollow’n ytimessä. Kyllä näin oli. Eikä ole lainkaan säälittävää suhtautua fiktiivisiin TV-sarjahahmoihin ystävinä. (Näin sanoi myös Lorelai, kun asiasta häneltä äsken kysyin.)

Mielestäni Gilmoren tyttöjen seiskakauden viimeinen jakso oli ihan kiva lopetus sarjalle (siis sellainen, jonka kanssa pystyy elämään ja joka ei pilaa sarjan uudelleenkatsomisnautintoa – toisin kuin esimerkiksi How I Met Your Mother -sarjassa, jota en todellakaan enää katsoisi uudelleen), mutta ei mikään sellainen ah-miten-ihana-niisk-kyynel loppu kuitenkaan. Toivottavasti sellainen maailman mahtavin loppuhuipennus nähdään uusien jaksojen myötä! 

gg.jpg

                                                  (Kuva: Netflix)

Ettei uusien jaksojen odottelu kävisi sietämättömän pitkäksi, keräsin listan joistakin hauskoista tai muuten vain kiinnostavista tiedonjyväsistä Gilmoren tyttöihin liittyen:

1) Lauren Graham (Lorelai) ja Matthew Perry (Frendien Chandler) seurustelivat vuonna 2002.

2) Liza Weil (Paris) pyrki alun perin Roryn rooliin. Rorya hänestä ei tullut, mutta koska tuottajat tykkäsivät hänestä niin paljon, häntä varten kirjoitettiin Parisin mahtava hahmo.

3) Alexis Bledel (Rory) inhoaa kahvia, joten sarjassa hän joi aina kokista kahvin sijaan.

4) Alexis Bledel ja Milo Ventimiglia (Jess) seurustelivat pitkään.

5) Lanen bändi, Hep Alien, on anagrammi sarjan musiikkituottaja Helen Pain nimestä. Helen Pai on sarjan käsikirjoittajan, Amy Sherman-Palladinon, paras ystävä.

6) Alexis Bledelin äidinkieli on espanja.

7) Danny Strong (Doyle) kirjoittaa työkseen aivan kuten roolihahmonsakin. Hän on ollut mukana kirjoittamassa muun muassa Nälkäpeli-elokuvia!

8) Luken roolia kahvilan pyörittäjänä oli alun perin ajateltu naiselle. (Naisen nimi olisi ollut Daisy, eikä hänen roolinsa olisi ollut kovinkaan suuri.)

9) Luken lippis on viittaus Lukea näyttelevän Scott Pattersonin baseball-menneisyyteen.

10) Kun sarja alkoi, 16-vuotiasta Lanea näyttelevä Keiko Agena oli 27-vuotias. Alexis Bledel oli 18.

11) Alexis Bledel opiskeli ja teki osa-aikaisia mallin töitä, kun hän päätti hakea Roryn rooliin. Samaan aikaan hän haki myös tarjoilijan ja haastattelijan töitä.

12) Sarja vilisee viittauksia populaarikulttuuriin ja kirjallisuuteen, ja usein näyttelijät joutuivat selvittämään, mistä on kyse, koska käsikirjoituksessa ei selitetty viittauksia mitenkään.

13) Jessin hahmo kirjoitettiin sarjaan alun perin hidastamaan Lorelain ja Luken romanssin kehittymistä. Jessistä tuli niin suosittu, että hänen ympärilleen kaavailtiin omaa spin-offia, joka kuitenkin kaatui taloudellisista syistä.

14) Sarjan päätösjaksoa muokattiin Lauren Grahamin toiveiden mukaan ”liian kevyestä” sellaiseksi, jossa useamman roolihahmon merkitystä tuotiin enemmän esille. (Mielestäni tämä näkyykin hienosti Roryn jäähyväisjuhlissa, jotka kaupunkilaiset Luken johdolla järjestivät.) 

15) Koska Alexis Bledelillä ei ollut kokemusta näyttelijänä, tuottajat pyysivät Edward Herrmannia (Richard Gilmore) mentoroimaan häntä.

Faktat 1 – 9 poimittu täältä, 10 täältä, 11 – 14 täältä ja 15 täältä.

Ps. Jos aiot vielä katsoa vanhoja jaksoja ennen marraskuun lopun GG-ilotulitusta, kokeile hauskaa Gilmore Girls -juomapeliä:

enhanced-buzz-7106-1376490012-10.jpg

                                           (Kuva: Justine Zwiebel/Buzzfeed)

Kulttuuri Suosittelen Höpsöä

Kadonnut: perheenäidin oma aika

Poliisi sai myöhään perjantai-iltana ilmoituksen turkulaisen perheenäidin kadonneesta omasta ajasta. Asianomaisen perheenäidin mukaan poliisi ei ollut lainkaan yllättynyt katoamistapauksesta vaan kertoi äidille oman ajan katoamisen olevan yksi poliisille useimmiten raportoiduista ongelmista. Poliisiasemalla äidille valkenikin kauhistuttava totuus: oma aika katoaa vanhemmilta jatkuvasti, eikä vain Turussa, vaan ympäri Suomen! Itse asiassa kyseessä on maailmanlaajuinen ilmiö, jonka syitä poliisi ei ollut halunnut lähteä arvuuttelemaan.

Otimme yhteyttä tähän turkulaiseen äitiin ja kysyimme, milloin hän alun perin huomasi oman aikansa hävinneen.

”No itse asiassa sen katoamisesta on jo yli neljä vuotta”, perheenäiti hymähtää vähän nolona. ”En vain ole halunnut myöntää, että se olisi kadonnut lopullisesti.”

”Onko omasta ajasta ollut näiden vuosien aikana jotain näköhavaintoja?”

”Muutamia havaintoja on kyllä ollut. Ilman niitä olisin menettänyt toivoni jo ajat sitten, mutta en tiedä, onko tämä epätietoisuudessa tarpominenkaan toisaalta mitenkään hyväksi mielenterveydelle.”

”Joitakin havaintoja on siis ollut. Kertoisitko niistä vähän tarkemmin?”

”No voinhan minä kertoa. Jos niistä vaikka olisi jollekin toiselle samassa tilanteessa olevalle vähän lohtua. Ensimmäisen havainnon omasta ajasta tein Ravattulan Citymarketissa lokakuussa 2012. Oman ajan katoamisesta oli kulunut neljä kuukautta, eikä siitä ollut näkynyt vilaustakaan. Mutta yhtäkkiä, ison supermarketin jugurttihyllyn edessä minä näin sen. Tai ehkä se oli enemmän sellainen vahva tunne, että siinä oli oma aika läsnä, vierellä valitsemassa jugurtteja. Mutta sitten se taas lähti jonnekin, ja tällä kertaa se oli yli puoli vuotta pois. Yhtämittaisesti. Eikä mennyt päivääkään, etten olisi ajatellut sitä, kaivannut sitä, ikävöinyt niin kovasti. Olihan se oma aika minulle tosi tärkeä juttu. Ei sitä voi ihminen ymmärtää, että se noin vaan voisi kadota. Ei sitä tajua, ennen kuin omalle kohdalle sattuu.”

”Kuulostaa kyllä aika hämäräperäiseltä. Ja ajatella, että tässä puhutaan koko maailmaa koskettavasta ilmiöstä! Mutta palataan vielä siihen sinun omaan aikaasi. Mitkä ne seuraavat havainnot sitten olivat?”

”No seuraavan kerran minä näin sen Ylioppilaskylässä Three  Beers -nimisessä opiskelijapubissa. Oli maaliskuu 2013, melkein vuosi oli kulunut oman ajan katoamisesta. Ja siinä se sitten taas oli! Olimme siskoni kanssa tilanneet itsellemme oluet ja istahtaneet nurkkapöytään, kun minä äkkiä näin oman ajan vilahtavan baaritiskillä ja juoksevan sitten pois. Mutta siitä minä sain taas toivoa. Ja itse asiassa tämän tapauksen jälkeen aloin nähdä omaa aikaa useammin. En säännöllisesti, enkä suinkaan joka viikko, mutta siinä kesän mittaan ihan jopa pariin kolmeen otteeseen. Kerran huomasin sen kirjakaupassa ja kävipä myös niin, että törmäsimme siihen mieheni kanssa Naantalin kylpylässä yöpyessämme siellä hääpäiväämme juhlistaen.”

”Mitään erityistä kaavaa tästä ei kyllä näytä muodostuvan. Ruokakauppa, pubi, kirjakauppa, Naantali…mutta vaikuttaa kuitenkin siltä, että oma aika on pysytellyt aika lähellä.”

”Enimmäkseen kyllä, mutta näin minä sen toisaalta myös Tallinnassa. Että on se ulkomaillakin käynyt, missä lie maailmalla kulkenut. Se oli loppuvuotta 2013, kun kävimme siskoni kanssa joulumarkkinoilla Tallinnassa. Pysähdyimme ostamaan glögit yhdestä kojusta, ja siinä se taas oli, ihan vilaukselta näin. Yritin huutaa sille, että pysähdy, mutta ei se tietenkään pysähtynyt. Se on niin arvaamaton se oma aika. Ja sittenhän se katosikin tosi pitkäksi aikaa, uskon sen vähän säikähtäneen sitä, että meille tuli toinen lapsi.”

”Niin, tästähän oli niitä jotain tutkimustuloksiakin…?”

”Joo, ja minulla oli sen poliisinkin kanssa puhetta asiasta. Tilastojen valossa näyttää nimittäin siltä, että oma aika tekee katoamistemppuja useimmiten vauvavuoden aikana. Jos tästä halutaan jotain johtopäätöksiä vetää, niin kai se on niin, että mitä pienemmät lapset, sen varmemmin oma aika häipyy. Ja itse asiassa tästä päästäänkin siihen, miksi lopulta tein sen katoamisilmoituksen.”

”Niin, mikä siihen sitten lopulta johti, että menit ihan poliisin puheille?”

”Minulta yksinkertaisesti loppui toivo. Ensin puskin jollain hölmöläisen uskolla menemään viidettä vuotta, tyytyen niihin satunnaisiin näköhavaintoihin omasta ajasta, miettien, että kyllä se sieltä lopulta takaisin tulee. Ja kun tässä on viime aikoina ollut iltaisin vähän viitettäkin sen suuntaan, että oma aika olisi palaamassa. Keskiviikkona näin sen lenkkipolulla, ja se antoi minulle taas voimia jatkaa. Mutta sitten, sitten tuli perjantai-ilta. Ja lasten nukkumaanmenoaika. Se hetki, kun lapset nukahtavat ja ennen kuin itse menen sänkyyn, silloin se oma aika varmimmin näyttäytyy, jos se sille päälle sattuu. Ja koska olin niin väsynyt ja takana oli niin raskas viikko, olin päästänyt itseni uskomaan, että se oma aika tulee. Halusin niin kovasti uskoa siihen. Mutta sitten se ei tullutkaan. Sen sijaan tuli jotain aivan muuta.”

”No mitä?”

”Tuli nelivuotiaan raivari. Juuri sillä hetkellä, kun melkein olin jo siinä sohvalla. Omassa nurkassani. Viltin alla, sipsejä kulhossa. Hyvä kirja ihan siinä käden ulottuvilla, kaukosäädinkin mukavan lähellä. Ja se oma aika varmaan pelästyi sitä nelivuotiaan raivaria, koska se oli kieltämättä aika äänekäs, että terveisiä vaan naapureillekin, se oli tuo meidän esikoinen, joka vain oli sitä mieltä, että nukkuminen on aikuisten keksimä vääryys ja hän haluaisi vain olla pöllö, koska pöllöt eivät nuku öisin. Ja niin siinä sitten kävi, että se oma aika jätti tulematta. Minulle tuli siitä niin paha mieli, että marssin siltä seisomalta poliisilaitokselle ja tein tämän katoamisilmoituksen. Vaikka eihän se sitten loppupeleissä paljon auttanut. Poliisi latoi kylmät faktat pöytään vanhempien kadonneesta omasta ajasta, ja jos yhtään oikein rivien välistä tulkitsin, niin ei ne poliisit aio kovinkaan paljon tämän asian eteen tehdä. Eikä niillä olisi edes resursseja. Niiden pitää kuulemma jahdata jotain pellejä.”

”Täytyy tähän loppuun vielä kysyä, että onko sinulla mitään kuvia omasta ajasta näiden vuosien ajalta, kun se on ollut omilla teillään? Onnistuitko koskaan nappaamaan siitä kuvaa?”

”Ei niitä kuvia juurikaan ole. Poliisihan kysyi heti tätä samaa, että olisiko minulla näyttää jotain kuvia kadonneesta. Heitä ei niinkään kiinnostanut se, miltä oma aika näytti ennen katoamistaan, vaikka siitä minulla olisi ollut valokuvia yllin kyllin. He olisivat nimenomaan halunneet nähdä, onko oma aika mahdollisesti muuttunut tässä vuosien varrella, mutta ikävä kyllä kuvatodisteeni ovat varsin vähäisiä.”

Olemassa olevat valokuvat turkulaisen perheenäidin kesäkuussa 2012 kadonneesta omasta ajasta. 

Oma aika Naantalissa 24.7.2013:

IMG_4406.JPG

Oma aika Tallinnassa joulukuussa 2013:

torilla.jpg

Oma aika Turussa heinäkuussa 2015:

margarita2015.jpg

Oma aika junassa matkalla Helsinkiin lokakuussa 2015:

junassa2015.jpg

Onko teiltäkin kadonnut oma aika? Kertokaa rohkeasti kokemuksistanne!

Puheenaiheet Vanhemmuus Höpsöä