Olen miettinyt synnytystä tässä toisessa raskaudessa jopa vielä enemmän kuin ensimmäisessä. Kai se johtuu siitä, että nyt tiedän, mitä on odotettavissa. En ole nytkään kauhusta kankea vaan suhtaudun tulevaan koitokseen päivä päivältä myönteisemmin, mutta en kuitenkaan niin huolettoman luottavaisesti kuin esikoisen kohdalla. Haluaisin toisen synnytyskokemukseni olevan aktiivisempi kuin ensimmäisen – en enää halua lamaantua pelosta, kivusta ja epätoivosta siinä määrin, että luulen kuolevani, vaan tällä kertaa haluan pysytellä liikkeellä pidempään ja muutenkin olla enemmän itse ohjaksissa tapahtumien suhteen. Haluaisin myös ponnistaa jossain muussa asennossa kuin puolimakuulla, koska jos vain suinkin mahdollista, haluan välttää sen syvän epätoivon kuilun, jossa tuntee vauvan liikkuvan kaksi senttiä eteenpäin ja liukuvan samantien kolme senttiä taaksepäin.
Osittain edellä mainituista syistä ja osittain siksi, että tykkään lueskella raskauteen liittyvää kirjallisuutta, lainasin fysioterapeutti ja joogaopettaja Malla Rautaparran kirjoittaman Raskaus, synnytys, äitiys -kirjan, jossa rohkaistaan äitiä olemaan ”oman raskautensa asiantuntija”. Itse edustan sitä leiriä, joka synnyttää mieluiten yliopistollisessa keskussairaalassa ja joka luottaa lääkäreiden ja kätilöiden ammattitaitoon ja joka ei missään nimessä haluaisi synnyttää kotona, ei vaikka apuna olisi kuinka kokenut ja pätevä doula. Ensimmäisessä raskaudessa suhtauduin kaiken maailman hengitystekniikoihin ja oman sisäisen voimani löytämiseen vähän sellaisella joo joo plää plää kuulostaa ihan hauskalta mutta itse aion pyytää epiduraalin -asenteella. Vielä avautumisvaiheen aikana minussa oli ehkä hitunen sisäistä voimaa jäljellä, mutta kun päästiin ponnistusvaiheeseen, keskityin vain ajattelemaan omaa, nurkan takana häämöttävää, todennäköiseltä vaikuttavaa tuskaista kuolemaani ja sitä, että onpas kurjaa olla ainoa nainen maailmassa, jonka lapsi varmastikin jää jumiin synnytyskanavaan. En usko, että minkään valtakunnan synnytyslaulun joikaaminen olisi auttanut minua siinä passiivisessa tilassa, jossa olin: puolimakuulla sängyllä, piuhoja siellä täällä, epiduraali tuikattuna selkäytimeen ja jalat nostettuna telineille.
No, nyt eksyin vähän aiheesta. Minulla oli siis parikin syytä perehtyä Rautaparran kirjaan, mutta minulle tuli täysin yllätyksenä se, että kirjassa käsiteltiin hiukan suomalaisen synnytyksen historiaa. Tästä päästäänkin noihin otsikossa lupaamiini hauskoihin – tai oikeastaan vähemmän hauskoihin – faktoihin. Huomaan välillä olevani kuin How I Met Your Mother -sarjan Ted halutessani pommittaa/ilahduttaa läheisiäni kaikenlaisilla tiedonjyväsillä. Nyt haluan pommittaa/ilahduttaa teitä niillä tiedonjyväsillä, jotka poimin Rautaparran synnytyskatsauksesta.
Fun fact 1: Suomessa siirryttiin sairaalasynnytyksiin 1940-60-luvuilla; siihen asti synnytettiin ”aamulypsyn ja leivän leipomisen välissä tai peräti pellolla kesken heinänteon”. (Mikä ähkinä tuolta heinäpaalin takaa kuuluu? – Justiina siellä vaan synnyttää…)
Fun fact 2: Ainoa sairaaloiden hyväksymä synnytysasento oli makuuasento: ”Sairaalassa synnyttäjä ei maannut selällään tai kyljellään vain ponnistaessaan lasta, vaan hänet sidottiin sänkyyn yleensä koko avautumisvaiheen ajaksi, pisimmillään kymmeniksi tunneiksi. Synnyttäjän huutokin vaimennettiin…”
Fun fact 3: Koska laskettua päivää pidettiin oikeana syntymäpäivänä, synnytys käynnistettiin jo pienen viivästymisen jälkeen – ensin risiiniöljyllä, myöhemmin oksitosiinilla. ”Käynnistyksiä tehtiin myös ennen laskettua aikaa, eikä syynä ollut aina äidin tai lapsen hätä, vaan syyksi saattoi riittää, että sairaalassa oli tilaa tai että synnytys haluttiin hoitaa pois ennen joulunpyhiä tai juhannusta.” (Hei, käynnistetäänkö se Annelin synnytys nyt, että saadaan hoidettua se pois alta, meikäläinen olisi lähdössä juhannukseksi kalareissulle…)
Fun fact 4: Oksitosiinilla yritettiin myös vauhdittaa synnytystä sen käynnistyttyä, koska synnytykselle laaditun aikataulun mukaisesti ”kohdunsuun tuli avautua 1 cm tunnissa”.
Fun fact 5: Ranskalainen lääkäri Leboyer kritisoi 70-luvulla mekanisoitunutta synnytyskäytäntöä, joka hänen mukaansa aiheutti lapselle syntymätrauman: ”Varsinaista sokkihoitoa oli tervetuliaisrituaali, jossa vastasyntynyttä riiputettiin nilkoista pää alaspäin kunnon kalansaaliin tavoin ja läimäytettiin takapuolelle.”
Fun fact 6: 1980-luvulla synnytyskäytäntöjä uudelleenarvioitiin ja ”naiset alkoivat puolustaa oikeuttaan vaikuttaa omaan synnytykseensä”.
Bonuskierros: Synnytyskäytäntöjen kritiikki toimi ja joistakin rutiininomaisista toimenpiteistä (kuten esimerkiksi peräruiskeesta ja välilihan leikkauksesta) luovuttiin. ”Synnyttäjät saivat luvan nousta vähitellen omille jaloilleen.” Samalla lääkkeellisen kivunlievityksen käyttö alkoi lisääntyä. Rautaparta pohtiikin seuraavaa: ”…onko sattumaa, että puudutusten käyttö alkoi lisääntyä samanaikaisesti, kun synnyttäjät nousivat omille jaloilleen. Vai tuliko epiduraalista uusi keino painaa synnyttäjä takaisin makuulle.”
Mielenkiintoista, mielenkiintoista.
Olisi mukavaa kuulla erityisesti uudelleensynnyttäjien synnytyskokemuksista – oliko toinen kierros helpompi?
Jos olet raskaana ja mietit synnytyssuunnitelman laatimista, täältä löytyy oiva apuväline siihen.
(Lähde: Rautaparta, Malla. 2010. Raskaus, synnytys, äitiys: äidiksi omaa kehoa kuunnellen. Helsinki: WSOY. s. 93 – 99.)
