Voiko uhmaikä iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta? Tytöllä tulee näinä päivinä vuosi ja yksitoista kuukautta täyteen, joten iän puolesta uhmaikä olisi ihan looginen selitys viime päivien raivoamiseen. Taaperomme, joka on muutenkin aina ollut helposti turhautuva ja ärhäkkä kiivastumaan, on tässä parin päivän ajan ollut kyllä melkoisen pahalla päällä. EI-sanan käyttö on moninkertaistunut ja saanut tuekseen pontevat pään pudistelut ja pienetkin vastoinkäymiset ja pettymykset saavat aikaan joko mökötys- tai raivonpuuskan. Samalla myös hellyydenkipeys on lisääntynyt ja päiväunet saaneet hiukan lisää pituutta, kun tyttö on ihan puhki aamupäivän mesoamisistaan. Leikkien pitäisi mennä tismalleen niin kuin tyttö haluaa – yksikin virheliike äidin tai isän puolelta voi saada aikaan lähestulkoon hysteerisen kohtauksen. Ja se virheliike voi olla mitä vain vääränlaisesta katseesta siihen, että minun täytyy käydä niistämässä kesken nukkeleikkien. Mieheni piirsi aamulla tytön toiveesta täti Monikan mutta mokasi sitten koko homman piirtämällä tädin päähän hatun valmiiksi, vaikka tyttö olisi halunnut piirtää hatun itse. Tyttö olisi takuuvarmasti päässyt Guinnesin ennätyskirjaan sillä nopeudella, jolla hän ryttäsi paperin kasaan. 

Tänään lounasaikaan tyttö lennätti ruokakulhonsa lattialle – tällaista ei ole ennen tapahtunut. Nytkin kyseessä oli (puoli)vahinko, sillä tytön aikomus ainakin omasta mielestäni oli vain sysätä kulho sivuun (sitä meillä tapahtuu usein), mutta liikkeissä oli sen verran paljon raivoa mukana, että kulho jatkoikin matkaansa aina lattialle asti. Kyseessä oli monen asian summa: uusi ruokalaji yhdistettynä siihen, että olimme vartin verran myöhässä päiväuniaikataulusta. No, nyt tyttö nukkuu suloisesti nallepeittonsa alla unipupu kainalossa ja toivottavasti herää edes hiukan paremmalla päällä.

Rassupieni haluaisi myös olla jo niin kovin itsenäinen. Hän nauttii saadessaan istua ”aikuisten tuolilla” tai juodessaan ”aikuisten lasista”. Hän kantaa tyytyväisenä pientä korokettaan (sellaista lavuaarin eteen tarkoitettua) paikasta toiseen ja nauttii siitä, että pystyy korokkeen avulla esimerkiksi kiipeämään sänkyymme ilman apua. Hän riisuu kengät ja takin itse. Välillä hän myös haluaa leikkiä ihan itsekseen, mikä tosin on vielä aika harvinaista, mutta esimerkiksi toissapäivänä kävimme tällaisen keskustelun:

Tyttö istuu lattialla ja lueskelee kirjojaan. Istahdan tytön viereen.

Minä: ”Oliko kivaa käydä äsken kaupassa?”

S: ”Joo…S lukee näitä.”

Minä: ”Lue vain. Oliko mukavaa, kun sait mammalta lahjaksi pyörän?”

S: ”Oli. S lukee nyt kirjoja. S lukee rauhassa.”

Nyt muuten, kun asiaa oikein mietin, niin onhan näitä uhmaiän merkkejä ollut ilmassa aika pitkään eli ei kyseessä olekaan mikään salama. Mutta kiukunpuuskien voimakkuus on kyllä kasvanut ja tuntuu siltä, että tyttö on itsekin vähän ulalla siitä, että mitä tapahtuu. Siitä varmaan johtuu sekin, että hän tosiaan kaipaa läheisyyttä ja hellyyttäkin selvästi enemmän ja on taas viime aikoina ollut enemmän minun perääni kuin vielä jokin aika sitten. Voi äitin pientä kultaa, tekisi mieli mennä antamaan suukko. (Mutta en uskalla, ettei se vain herää…)