19. raskausviikon kuulumisia

Tänään vaihtui taas raskausviikko, nyt statukseni on rv 18+0 eli 19. viikolla mennään. Kuten esikoistakin odottaessani, olen nytkin näistä raskausviikkojen vaihtumisista tosi täpinöissäni ja käyn aina heti katsomassa Vau.fi-sivuilta raskauskalenterista, mitä vauvalle tällä viikolla tapahtuu. Näitä ihmeellisiä ”oho, nyt sen varpaat siirtyvätkin jo korvien takaa oikeille paikoilleen ja silmät eivät enää sijaitse kainaloissa!” -kehitysaskeleita (tai lähinnä niitä oikeita, ei itse keksimiäni…) sitten ihmettelemme yhdessä mieheni kanssa.

Tässä vaiheessa raskautta odottelen malttamattomana sitä, että rupeaisin tuntemaan vauvan liikkeet paremmin. Taaperoa odottaessani tunsin liikkeet suurin piirtein raskausviikoilta 17 – 18 lähtien, mutta silloin istukka sijaitsikin kohdun takaseinässä. Nyt istukka nököttää etuseinässä, mikä kuulemma voi voimakkaastikin vaimentaa liikkeiden tuntemista. Olen ollut parin viikon ajan tuntevinani pienen liikkeen silloin, toisen tällöin ja olikohan se toissailtana, kun tunsin muutaman selkeämmän peräkkäisen töytäisyn, mutta kunnolla en ole vielä päässyt vauvan liikkeistä nauttimaan. Ja sekös stressaa tällaista murehtijaa. 

Äitiysneuvolassa olen käynyt kahdesti ja seuraava kerta onkin vasta maaliskuun lopussa. Alkuraskaudessa kävimme niskaturvotusultrassa, jossa kaikki oli hyvin. Neuvolakäyntien ja tuon nt-ultran lisäksi kävimme koko perheen voimin varhaisultrassa 8. – 9. raskausviikon vaihteessa. Suosittelen muuten lämpimästi Varsinais-Suomen Lääkäripalvelun Jussi Savonlahtea, jos haluaa käydä yksityisesti esimerkiksi juuri varhaisultrassa tai 4D-ultrassa. Savonlahti on tosi symppis lääkäri ja melkein yhtä innoissaan vauvoista kuin huippuhienoista laitteistaan. 4D-ultra, jossa kävimme esikoista odottaessani, oli tosi mielenkiintoinen kokemus ja oli huojentavaa kuulla, että vauvalla näytti olevan kaikki tosi hyvin. (Silloisen työpaikkani vuoksi kävimme rakenneultrassa Raumalla ja se ultrakäynti ei ollut erityisen valaiseva kokemus, mikä oli suurin syy sille, että halusimme käydä vielä yksityiselläkin ultrassa.) Seuraava tutkimus – rakenneultra! – onkin sitten maaliskuun puolivälissä. Kysyimme taaperostakin etukäteen sukupuolen ja niin aiomme kysyä tästä toisestakin. Saako taapero siskon vai veljen – hui miten jännää!

Olen ollut tosi onnekas sekä tässä että aiemmassa raskaudessa, sillä en ole voinut pahoin juuri ollenkaan. Alkuraskaudessa minua kuvottivat muutamat hajut, enkä esimerkiksi voinut avata tiskikonetta, jos siellä oli likaisia astioita. Kun mies paistoi kananmunia tai teki itselleen espresson, minua yökötti, mutta vain kahdesti olen oikeasti oksentanut hajujen takia. Alkuraskauden pahin oire olikin väsymys, mutta se oli – onneksi! – nyt lievempää kuin ensimmäisessä raskaudessa, jolloin minulla vielä oli se luksus, että pystyin työpäivän jälkeen ottamaan niin pitkät päiväunet kuin halusin. Nyt kun raskaudessa on edetty jo keskiraskauden puolelle, ehdin jo hetken iloitsemaan, että mahtavaa, oloni on pirteä, mutta se pirteys haihtui yhtä nopeasti kuin tulikin. Sitä kesti juuri sen verran, että sain vimmoissani järjestettyä pari eteisen kaappia ja feng shui -fiiliksissä organisoitua kirjahyllyn uuteen järjestykseen (vain todetakseni viittä minuuttia myöhemmin, että feng shui -puuska olikin yhtä kuin tilapäinen mielenhäiriö). Nyt taas väsyttää ja kovasti, ja on niin turhauttavaa mennä nukkumaan päiväunia samaan aikaan taaperon kanssa, kun tietää, että siinä se oma aika sitten menee. No, raskautta on vielä yli puolet jäljellä, että eiköhän se seuraava pirteyspuuska ehdi vielä tulla. Sitten kun se tulee, aion käydä kävelyllä.

Myös mielialojen suhteen tämä raskaus on edennyt samalla tavalla kuin ensimmäinenkin. Mitään rajuja mielialanvaihteluja tai itkukohtauksia ei ole juurikaan esiintynyt ja välillä tuntuu, että olen jopa tasaisempi näin raskaana ollessani kuin muuten. Tämän raskauden aikana olen pahoittanut mieleni ja purskahtanut itkuun mitättömästä asiasta vain kerran, ihan alkuraskaudessa, jolloin suunnattomassa Lontoon rae -himossani olin pyytänyt miestäni tuomaan niitä kaupasta. Tuliaisina oli pahoitteleva ilme ja pussillinen ranskalaisia pastilleja. Siis niitä ainoita karkkeja koko maailmassa, joita en voi sietää! Lontoon rakeita ei ollut ollut, ja mies oli järkeillyt, että ranskalaiset pastillit ovat vähän niin kuin sama asia. ”MITEN NIIN SAMA ASIA? MILTÄ PLANEETALTA SÄ OIKEIN OOT KOTOISIN? MITEN LAKRITSIRAKEET JA JOTKUT ÄLLÖTTÄVÄT MINTUNMAKUISET SUKLAAPASTILLIT VOI NIINKU MITENKÄÄN OLLA SAMA ASIA?” karjuin hämmästelin normaalilla äänellä. Sitten purskahdin hysteeriseen itkuun.

Vaikka mielialani on pääasiassa ollutkin ihan ”normaali”, olen kyllä liikuttunut (vielä) herkemmin kuin tavallisesti. Aloitin juuri uuden erityispedagogiikan kurssin suorittamisen, jonka tiimoilta minun täytyy lukea muun muassa kirja Lastensuojelun ytimessä (toim. Marjatta Bardy). Vollotin jo ensimmäisten sivujen aikana ja ensimmäinen tapauskertomus onnellisesta lopustaan huolimatta sai minut vaipumaan alakulon syövereihin. 

Lopuksi vielä, ettei taapero jää kokonaan paitsioon, kerrottakoon hänestä tämä omasta mielestäni superhauska juttu: hän teki toissapäivänä eläinaiheista palapeliä ja höpötteli samalla, mitä eri eläimet sanovat. ”Heppa hinnuu, koija haukkuu, possu ökkii, kukko kiekuu, kissa maukuu…” hän kertasi paloja asetellessaan ja mietin mielessäni, että voi miten taitavasti hän osaa nuo kaikki. Sitten hän otti käteensä lampaan ja näytti sitä minulle. ”Possu hinnuu MAU!” hän sanoi iloisesti ja laittoi palan paikoilleen.

Suhteet Oma elämä Mieli Terveys

Yllättävän helpot heipat tutille

Tämän viikon keskiviikkona koitti se hetki, jota olimme mieheni kanssa jännityksellä ja ehkä pienoisella kauhullakin odottaneet. Olimme päättäneet jo aiemmin, että tällä viikolla, ennen miehen kahta vapaapäivää, taaperon tutti menisi rikki, eikä uutta otettaisi tilalle, vaikka seuraisi kuinka pitkä ja kamala parku.

Mies leikkasi taaperon huomaamatta tutista imuosan irti niin, ettei tutti enää pysynyt lapsen suussa. Tytön hämmästys olikin melkoinen, kun hän huomasi, miten tutille oli käynyt. ”Tutti rikki!” hän ihmetteli ja yritti saada rikkinäistä tuttia pysymään suussaan. Hän on ollut kovin kiinnostunut tavaroiden korjaamisesta erään lempikirjansa, Paulan ja Jussin korjauspuuhat, ansiosta ja osasin odottaakin, että hänellä olisi monta korjausehdotusta valmiina. ”Tutti mitataan!”, hän ehdotti ensimmäisenä. Mittaus tarkoittaa lapsemme kielellä teippaamista, ja selitimme hänelle moneen kertaan, ettei tuttia pysty teippaamaan, koska imuosa on tippunut pois. ”Imu hukkaan!” olikin sitten seuraavan tunnin hokema. Päättäväisesti taapero haki työkalupakkinsa ja rupesi poraamaan leluporallaan tuttia. Eipä se siitä korjaantunut, eikä myöskään leluvasaralla tutin hakkaaminen tuottanut toivottua tulosta. Lopulta taapero unohti koko asian, eikä ollut moksiskaan rikkinäisestä tutista, kunnes iltapuuhat olivat siinä vaiheessa, että tutti olisi normaalisti jo sujahtanut suuhun.

Tuttiiii, tuttiiii, tuttiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii!” taaperon hätää oli kamala kuunnella, mutta onneksi kyseessä oli vain ”kohtuullisen kuuloinen” hätä, ei mikään hysteerinen paniikki. Iltasatua tyttö ei tutin puuttuessa suostunut kuuntelemaan ollenkaan ja unipussiinkin hänet sai laitettua vain vaivoin. Sängyssä jatkui ulina tutin perään, mutta yllätykseksemme taapero kuitenkin rauhoittui ja nukahti viidessä minuutissa. Yleensä hän nukahtaa itsekseen, mutta nyt ei olisi tullut mieleenkään jättää häntä yksin, vaan silittelin hänen selkäänsä ja kävin läpi kaikki taaperon lempihahmot (sekä fiktiiviset että oikeat) Muumipeikosta mummiin ja Ti-Ti Nallesta siskoni kissaan, joiden kerroin jo menneen nukkumaan. Rauhoittavaa höpinääni kuunnellessaan taapero nukahtikin nopeasti, eikä herännyt yöllä kuin kerran itkemään tutin perään. Sitäkin itkua kesti vain viisi minuuttia – onneksi niin vähän aikaa, sillä kyseessä oli oikein kunnon hätäitku, kun uninen lapsi ei voinut käsittää, miksi ei saanut tuttia suuhunsa.

Aamulla jatkui rikkinäisen tutin ihmettely, mutta ilman itkuja onneksi. Päiväunille mentäessä taapero itkeskeli tutin perään sen saman viisi minuuttia ennen nukahtamistaan, mutta päiväunien jälkeen tutista ei enää oikeastaan puhuttu ollenkaan. Iltapuuhien aikaan tyttö taisi kerran, pari todeta, että ”tutti rikki”, mutta kun hänet nostettiin sänkyyn, hän ei edes maininnut koko tuttia. Nukahtaminen kesti kuitenkin melkein puoli tuntia; taapero pyöri levottomana sängyssään, eikä selvästikään oikein osannut ruveta hakemaan unta ilman tuttia. 

Torstain jälkeen tutin perään ei ole kyselty kuin pari hassua kertaa. Näin kivuton tutista luopuminen oli meille iso helpotus ja yllätyskin, sillä taapero vaikutti tuttiinsa niin kiintyneeltä, että luulimme, että luopumisprosessista tulisi paljon haastavampi. Näin jälkikäteen tuntuukin siltä, että valitsimme taaperolle sopivimman tavan tutista luopumiseen. Mietimme ensin myös sitä perinteistä vaihtoehtoa, että tutti olisi annettu oravavauvoille, mutta se ei kuitenkaan tuntunut meille luontevalta tavalta hoitaa asia. Harkitsimme myös tutin heittämistä roskikseen yhdessä lapsen kanssa, mutta se taas tuntui jotenkin liian karulta. Kun tutti yksinkertaisesti meni rikki, taaperolle jäi jotain konkreettista, jota ihmetellä, ja hänelle oli helppo selittää, että tuttia ei mitenkään pysty korjaamaan. Minä ja mieheni myös pystyimme (tekopyhyyden ruumiillistumina) harmittelemaan ja hämmästelemään yhdessä lapsen kanssa tutin kohtaloa. Todennäköisesti myös hetki tutista luopumiselle oli oikea – samoin kävi itse asiassa yöimetyksen ja myöhemmin koko imetyksen lopettamisen kanssa: stressasimme silloinkin ihan turhaan etukäteen, että kuinka monta unetonta yötä muutokset meille toisivat, kun todellisuudessa kävi niin, että kun päätökset oli tehty, taaperokin tuntui olevan tarvittaviin muutoksiin valmis.

Nyt täytyy vain pikkuhiljaa totuttaa lapsukaisemme taas siihen, että hän pystyy kyllä nukahtamaan itsekseenkin, vaikka apuna ei olekaan tuttia. Hän on joitakin yökyläilyn tai flunssan tuomia poikkeuksia lukuunottamatta nukahtanut sekä yöunille että päiväunille yksikseen viime vuoden loppukeväästä lähtien ja me olemme tietenkin olleet tilanteeseen enemmän kuin tyytyväisiä. Olemme nytkin pyrkineet pitämään oman roolimme lapsen nukahtamisessa mahdollisimman pienenä, mutta samalla kuitenkin sellaisena, että lapsi saa tarvitsemaansa turvaa ja lohtua näin ison muutoksen keskellä. Näyttää kuitenkin siltä, että tutin rikkoutumisen aiheuttama järkytys meni niin nopeasti ja kivuttomasti ohi, että voimme kohta ruveta taas ”vaatimaan”, että tyttö nukahtaa itsekseen. (Nyt minä tai mieheni olemme joko makoilleet omassa sängyssämme taaperon sängyn vieressä tai – jos uni ei millään ota tullakseen – silitelleet häntä hetken.)

Seuraava iso askel taaperolla onkin lastensänkyyn siirtyminen. Sellainen on jo hankittu ja koottu valmiiksi makuuhuoneeseen, mutta toistaiseksi tyttö on käynyt sängyssä vain kokeilumielessä. Tänään hän ensin halusi mennä päiväunille ”isoon sänkyyn” mutta pyysi sitten kuitenkin hetken päästä siirtoa ”vauvan sänkyyn”. 

Ajatella, että vasta vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen kultapalani ja muiskuhuiskuni on kuitenkin jo niin iso tyttö, että tutista on luovuttu ja lastensänkyyn siirtyminen suunnitteilla. Omasta mielestään taapero on ilmeisesti jo niin iso ja itsenäinen, että voisi aivan hyvin lähteä yksinään reissuun – hän seisoi alkuillasta ulko-oven edessä tyhjä Ikea-kassi olallaan ja ilmoitti (kysyttäessä) olevansa menossa mummilaan. Kun huomautin hänelle, että hänen laukkunsa on ihan tyhjä, hän kertoi ottavansa mukaan ”tavaroita, omia tavaroita”. Kun tiedustelin, että mitähän nuo omat tavarat ovat, vastaus pienen pohdinnan jälkeen oli ”iskä…ja patja”.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe