Meidän isänpäivämme oli melko tavallinen päivä. Siis kahvintäyteinen, mukava ja touhukas. Siinä mielessä se kyllä poikkesi tavallisesta päivästä, että se olinkin minä, joka nousin aamulla taaperon kanssa seitsemältä kahvinkeittopuuhiin. Yleensä mieheni, tuo arkeni sankari, on se, joka nappaa unesta lämpimän taaperon kainaloonsa ja ryhtyy valmistamaan tälle aamupuuroa. Yleensä se olen minä, jota tullaan hellästi (tai vähemmän hellästi, riippuen siitä, minkäkokoista äidinherätystyökalua eli kirjaa taapero on sänkyyn tuomassa) herättelemään sen jälkeen, kun taapero on ruokittu ja pesty. 

Eilen kuitenkin mieheni sai jäädä nukkumaan – tai siis loikoilemaan sänkyyn, sillä hän on jo sen verran vanha (minua kolme vuotta vanhempi), että hän rupeaa alitajuisesti virkistymään siinä aamukuuden kieppeillä viimeistään. Minä loihdin pöytään juhlatunnelmaa kynttilällä ja parilla lahjalla taaperon hioessa vieressä koreografioitaan bravuuriinsa eli Asikkalan puisiin rattaisiin. Mieheni on tarkka konjakistaan, joten olin panostanut lahjakonjakin oikeaan merkkiin ja laatuun, ja sen lisäksi hän sai uusimman Jack Reacherin. (Sitä hän tälläkin hetkellä onnellisena lukee.) Taapero oli huolehtinut kortista. Nykyään on muuten tosi vaivatonta ja edullistakin antaa lähipiirille kortteja: ei tarvitse kuin antaa taaperolle väriliidut käteen ja hän piirtelee mielivaltaisia kuvioita ja läiskiä paperin täyteen. (Tai itse hän yleensä luulee piirtävänsä kissan ja huutaa innoissaan MAU MAU värisekamelskaansa meille tulkatessaan.) Väriläiskäkortin lisäksi mieheni sai taaperolta Säläkupin. Säläkuppi on pahvinen kertakäyttömuki, joita taapero levitti lauantaina keittiön lattialle noin viisikymmentä kappaletta. Saadakseni siivousrauhan, annoin taaperolle yhden mukin piirrettäväksi. Siitä tuli niin hieno ja ilmiselvä Säläkuppi, että miehenikin oli aivan haltioissaan taaperon ojentaessa mukin hänelle ylpeydestä melkein tikahtuen.

Olin vielä lauantaina suunnitellut hakevani illalla kaupasta vähän jotain ekstraa aamiaispöytään, mutta lopulta siinä kävikin niin, että söimme sitä samaa Salosen reikäleipää kuin muinakin aamuina. Kahvi sentään oli hyvää, kuumaa ja rakkaudella keitettyä. Viihdettäkin oli: taapero esitti edellä mainitun Asikkalan puiset rattaat -laulun äänettömästi ja melko omaperäisellä liikesarjalla höystettynä ja hauskutti meitä myös uusilla keksinnöillään, jotka kaikki enemmän tai vähemmän liittyivät siihen, miten maitoa saa hulautettua mukista pöydälle ennen kuin me ehdimme mitenkään reagoida asiaan.

Kuten viime vuonnakin, kävimme vähän isommalla (perhe)porukalla Maskussa nauttimassa Kiisan-Pirtin juhlakattauksesta. Kiisan-Pirtissä on hyvää ja rehtiä ruokaa, jota kuvailisin konstailemattomaksi, jos en inhoaisi kyseistä sanaa. Illalla söimme kourakaupalla anopin antamia Ässä-Mixejä ja katsoimme monta jaksoa Ensisilmäyksellä-sarjaa.

Onnistunut isänpäivä, kaikin puolin! Myös päivän tärkeimmän henkilön eli mieheni mielestä. Hän tosin huomautti, että eilinen taisi olla liian täydellinen päivä, sillä tuo täydellisyys kostautui tämän päivän emämunauksena, joka – myönnettäköön –  oli täysin minun syytäni: tänään Prisman kassajonossa kysyin mieheltäni, että ostetaanko Tupla puoliksi kotimatkaa varten. Mieheni nyökkäsi, ja vasta ruokakasseja autoon siirtäessämme tajusin, että ei perhana, se Tuplan osto sitten jäi. Toivon saavani anteeksi vielä tämän vuoden puolella mutta varma en voi olla.